Korjaamoa kritisoidaan oudoin perustein (HS 24.6.2010)

Kaupungin hallinnoimien kulttuurikeskusten johto ryhtyi varsin epäkunniakkaaseen ja pääosin nimettömään puskahyökkäykseen yksityistä kulttuurikeskus Korjaamoa vastaan (HS 21.6.). Korjaamon toimintaa voi perustellusti kritisoida monista lähtökohdista, mutta uutiseen päätyneet argumentit olivat halpamaisia ja nurjia.

Moni kaupungin virkakunnan toimija ilmeisesti kokee Korjaamon toimintaan sijoitettujen niukkojen määrärahojen olevan juuri itseltään pois. Kuitenkin Korjaamon omarahoitusosuus hakee kulttuurikeskusten joukossa vertaistaan. Kaupungin kulttuuritoimen kannalta Korjaamo onkin koko lailla hyvä bisnes; tuottaahan se runsasta ja monipuolista ohjelmaa verraten vähin taloudellisin avuin. Kulttuurin ja taiteen sisällöistä ja tuotantojen ammattitaidosta voi olla vapaasti mitä mieltä haluaa, kunhan muistaa, etteivät kaupungin omatkaan tiili- ja kaakelilaatikot yllä suinkaan aina napakymppeihin.

Korjaamo on kiinnostava myös pilottina ja näyteikkunana koetellessaan julkisen ja yksityisen, pysyvän ja vierailevan rajaa. Lisäksi se houkuttelee kulttuurin pariin uusia yleisöjä ja ryhmiä, joita perinteinen kulttuurikeskus-tarjonta kiusallisen heikosti tavoittaa.

Yksityisen ja julkisen rahan liitto kulttuurin ja varsinkin sen puitteiden tuottamisessa on tulevaisuutta, piti ajatuksesta tai ei. Samoin huomista ovat kulttuuritilojen monikäyttöisyys ja modulaarisuus, jäykät reviirit eivät.

Savoy-teatterin tuottaja Sampo Laurikainen laski jutussa Korjaamon synniksi myös sen, että tila oli vuokrattavissa Jaguar-automerkin juhliin juuri iltana, jona olisi kuulemma pitänyt ”luoda tapahtumia, jotka eheyttävät ihmisiä ja tekevät kaupungista hyvän elää”. Ihan tavallinen, eheytyksen ja hyvän elämän tarpeessa oleva veronmaksaja voi olla kulttuurituottaja Laurikaisen kanssa perustellusti eri mieltä.

On varsin mainiota, että väljinä iltoina tilaa vuokrataan yksityisille yrityksille ja henkilöille. Tällainen aktiivisuushan kerryttää juuri kassaa, joka turvaa kokeellisemmat sisällöt pienille yleisöille. Samalla kaupungin kirstuunkin kohdistuu vähemmän odotuksia. Kaikki voittavat.

Onneksi Laurikainen kiinnitti huomion myös todellisempaan epäkohtaan. Moni kaupungin kokonaan hallinnoima kulttuurikeskus viettää suhteellisen uneliasta elämää, varsinkin näin kesän kynnyksellä. Toisin on Korjaamon laita. Varsin kiinnostavaa olisikin nähdä vertailu siitä, miten monta aktiivista päivää ja iltaa kukin kulttuurikeskus onnistuu tuottamaan suhteessa käytettävissä oleviin julkisiin resursseihin.

Vielä rajumpiin päätelmiin voitaisiin tulla, kun katsottaisiin, miten kaupungin tuki jakautuu keskusten välillä kävijää kohden. Korjaamoa voi kritisoida ja hämmästellä. Rehellisyyttä olisi samalla tunnustaa, että joillakin alueilla se kelpaisi malliksi myös kaupungin omille tekijöille.

Naispiispoista uusi koetinkivi kirkon johdolle (HS 6.1.2010)

Sunnuntai oli synkkä päivä luterilaiselle valtionkirkolle. Kolme neljästä piispasta löysi syyn olla vastaamatta Helsingin Sanomien toimittajan (3.1.2010) kohteliaan ympäripyöreään tiedusteluun naispiispan mahdollisuudesta ja tarpeellisuudesta. Poikkeuksen rohkeudellaan teki vain Espoon piispa Mikko Heikka.

Vaiteliaisuuden ja kiireen tekee hämmentäväksi se, että monet piispoista ovat viime kvartaalinkin aikana ehtineet laatimaan laajoja elliptisiä lehtikirjoituksia vältelläkseen kirkon kuumia perunoita. Aiheet ovat vaihdelleet naispappien syrjinnästä samaa sukupuolta olevien parien liittojen siunaamiseen.

Kaltaistani maallikkoa askarruttaa, miten voi uskottavasti esiintyä hengellisenä johtajana, jos maallinen johtajuus oman organisaation keskeisissä puheenaiheissa on pakoa ja vaikenemista? Yksityisellä sektorilla mykkyys ja pelkuruus olisi noteerattu luultavimmin jo vaihtamalla vetovastuuta. Kirkko ei toki ole yritys.

On surullista seurata sivusta, miten luterilainen kirkko silti seuraa monien taantuvien yritysten auringonlaskun kaavaa. Tälläkin kertaa johto toimii itse organisaationsa toimeliaimpana haudankaivajana. Päättämättömyys ja jyrkkyys vuorottelevat tuhoisin seurauksin tässä alaspäin kiertyvässä spiraalissa.

Liberaaleja jäseniä hiertää kehityksen toivoton hitaus, kun taas äkkivääriä konservatiiveja polttelee pieninkin myönnytys 2000-luvulle. Tätä nykyä diakoniatyö ja kehitysapu lienevät ainoita yhteisesti tunnustettuja helmiä luterilaisen kirkon kruunussa.

Kristillisille arvoille löytyy aina paikkansa. Kokonaan toinen kysymys sen sijaan on, tarvitaanko niitä vaalimaan enää nykyisenkaltaista valtionkirkkoa, jota leimaa lähinnä museaalisten periaatteiden ja ponnettoman johtajuuden laimea yhdistelmä.

Kunnallisvaaleissa helsinkiläisiä kiinnostavat muutkin aiheet kuin palveluiden järjestäminen

Vaikka mediassa muistetaan melkein joka päivä mainita, että kuntavaaleissa kiinnostuksen kärkipäässä ovat sosiaali- ja terveyspalveluiden järjestäminen ja kouluasiat, tuntuu ainakin nuoremmalle ehdokkaalle tulevan enemmän kysymyksiä joukkoliikenteestä, ympäristöstä ja asuntotilanteesta sekä yrittäjyydestä, graffiteja ja muuta katutaidetta unohtamatta. Hyvä niin, sillä seuraavan valtuuston aikana ratkaistaan muun muassa keskustan liikenteen sujuvuus ja se, mitä vanhoille satama-alueille kaupungin paraatipaikoilla lopulta rakennetaan.

Musiikkitalo myötätuulessa

Helsingin Sanomat (22.10.) ennakoi Musiikkitalon rakennusurakan pysyvän budjetissa. Jos matalasuhdanteesta on jotain hyötyä, niin ainakin tässä hankkeessa tulevaisuus näyttää aiempaa valoisammalta.

Pääkaupunki tarvitsee ja ansaitsee kunnollisen konserttisalin keskeiselle paikalle, jonne on helppo päästä myös julkisilla liikennevälineillä. Talon ohjelmasuunnittelulla voidaan vielä varmistaa, ettei siitä kehkeydy pelkkää korkeakulttuurin pyhättöä.

Graffitit ja tagit

Graffiteista ja katutaiteesta on tullut nyt vaalikampanjan aikana paljonkin kysymyksiä ja kommentteja. Olen ihan suopea graffiteille, ja niille pitäisi olla sekä virallisesti että epävirallisesti sallittuja paikkoja. Graffitit ovat siis kaupunkikulttuuria siinä missä galleriataidekin. Yliopiston päärakennuksen tai Säätytalon seinään ne eivät sovi, mutta Nosturin seinään kylläkin. Metron ovia tussilla tagittavat ovat sen sijaan ansainneet satikutia – kyseessä ei ole mikään oikea itseilmaisu tai taide. Tähän ”Stop töhryille”-linja puree hyvin.

Kaupunkiliikkujien vaalikone

Kaupunkiliikkujien vaalikone oli periaatteessa hyvä ja pureutui syvälle liikennekysymyksiin. Kepin ja porkkanan annossuhdetta jää meittimään. Joukkoliikenteen pitää olla luotettavaa, kattavaa ja laadukasta, jotta se olisi entistä useammalle vaihtoehto yksityisautoilulle.

Keskustatunneli on joutunut tarpeettomasti maalitauluksi. Tosiasia on, että ilman sitä keskustan, varsinkin läntisen Etelä-Helsingin ruuhkaisuutta on vaikea helpottaa, vaikka länsimetro saataisiinkin.

Joustavat työehdot ja hyvä johto julkisen sektorin vetonauloiksi

Suurina työnantajina kunnilla ja valtiolla on halutessaan mitä parhaat mahdollisuudet käyttää työelämän joustoja rekrytointi- ja sitouttamiskeinoina, kirjoittaa Pekka Mattila.

Julkisen sektorin orastavasta johtajapulasta on irronnut tänä vuonna jo monta otsikkoa. Ratkaisuksi on useissa puheenvuoroissa tarjottu huipputehtävien palkkauksen parantamista, jotta parhaita johtajia ei hävitä osaajakisassa yksityiselle sektorille.

Kapeaa johtajajoukkoa paljon suurempi ratkaistava kysymys liittyy kuitenkin valtion ja kuntien perus-, asiantuntija- ja lähiesimiestehtäviin, joissa niissäkin on edessä mittava eläkkeelle siirtymisten aalto jo aivan lähivuosina. Vajetta ei paikata yksin tuottavuusohjelmilla ja ulkoistusratkaisuilla.

Kiusallinen tosiseikka on, ettei julkisen sektorin palkkausta laajasti ottaen aivan hevillä nosteta yksityisen sektorin rinnalle varsinkaan toimihenkilö-, asiantuntija- ja esimiestehtävissä.
Paineita aiheuttaa verorahoitteisuuden lisäksi henkilöstön erittäin suuri määrä. Onhan jo yksin Helsingin kaupunki 40.000 työntekijällään Suomen suurin työnantaja. Palkkaralli kävisi helposti kohtalokkaan kalliiksi.

Palkkausta varmemmat vetonaulat löytyvät yhtäältä työelämän joustoista ja toisaalta johtamisen laadusta. Useiden tutkimusten mukaan työn merkityksellisyys, työyhteisön henki sekä työn ja vapaa-ajan tasapaino ovat rahaa keskeisempiä perusteita työpaikan valinnalle. Näiden tekijöiden merkitys vain korostuu nuorimpien kouluttujen vastauksissa.

Suurina työnantajina kunnilla ja valtiolla on halutessaan mitä parhaat mahdollisuudet työelämän joustojen käyttämiseen rekrytointi- ja sitouttamiskeinoina. Edellytykset työntekijän toiveista lähtevien lyhennettyjen työviikkojen, sapatti- ja opintovapaiden ja osa-aikaisten tehtävien järjestämiseen ovat paremmat, kun saman alan osaajia on ryhmässä kymmeniä, satoja tai jopa tuhansia. Työn sovittamisen käytännöistä julkinen sektori ei ole vielä osannut ottaa irti likimainkaan kaikkia mahdollisuuksia.

Erityisesti johtamisen saralla tekemistä riittää. Tuoreen, vuonna 2007 kootun työolobarometrin perusteella kuntien työntekijöillä työelämän yleiskeskiarvo on alkanut pysyvästi jäädä jälkeen yksityisen sektorin ja valtion työpaikoista. Erityisesti tämä korostuu tarkasteltaessa työssä koettuja voimavaroja.

Valtio ja kunnat jäävät yksityissektorista myös työpaikkojen tasapuolisuutta arvioitaessa. Samalla pätkätöiden jatkuvasti suuri määrä luo epävarmuutta julkisen sektorin henkilöstöön.
Työolobarometrin mukaan kuntien ja valtion työntekijöiden odotukset työpaikkansa talouden kehittymisestä ovat erittäin pessimistiset verrattuna yksityisen sektorin myönteisiin odotuksiin. Tulokset ovat olleet samansuuntaisia jo vuodesta 1992 alkaen.

Viime vuosina myös koettu työn henkinen rasittavuus on julkisella sektorilla lisääntynyt selvästi yksityisiä aloja nopeammin. Henkilöstön sisäiset ristiriidat ja henkinen väkivalta sekä työpaikkakiusaaminen ovat kuntien ja valtion palveluksessa toimivien kokemuksissa radikaalisti tavallisempia kuin yksityisellä sektorilla.

Kaikkiin näihin ongelmiin tarjoaa johtamisen ja esimiestyön laatu yhtä hyvin syitä kuin ratkaisujakin. Suurten visionäärien rinnalla julkinen sektori kaipaa ennen muuta erinomaisia lähiesimiehiä ja näkemyksellistä keskijohtoa. Hyvällä arkijohtamisella vaikutetaan sekä julkisen sektorin houkuttelevuuteen rekrytointimarkkinoilla että nykyisten osaajien sitoutumiseen ja intoon.

Työn merkityksellisyys ja sisältö sekä päivittäisjohtamisen laatu ovat tärkeimpiä lähteitä työtyytyväisyydelle, maksoipa palkan kunta, valtio tai yksityinen yritys.