Pekka Mattila

Korjaamoa kritisoidaan oudoin perustein (HS 24.6.2010)

2010-06-25T06:10:00.000-07:00

Kaupungin hallinnoimien kulttuurikeskusten johto ryhtyi varsin epäkunniakkaaseen ja pääosin nimettömään puskahyökkäykseen yksityistä kulttuurikeskus Korjaamoa vastaan (HS 21.6.). Korjaamon toimintaa voi perustellusti kritisoida monista lähtökohdista, mutta uutiseen päätyneet argumentit olivat halpamaisia ja nurjia.

Moni kaupungin virkakunnan toimija ilmeisesti kokee Korjaamon toimintaan sijoitettujen niukkojen määrärahojen olevan juuri itseltään pois. Kuitenkin Korjaamon omarahoitusosuus hakee kulttuurikeskusten joukossa vertaistaan. Kaupungin kulttuuritoimen kannalta Korjaamo onkin koko lailla hyvä bisnes; tuottaahan se runsasta ja monipuolista ohjelmaa verraten vähin taloudellisin avuin. Kulttuurin ja taiteen sisällöistä ja tuotantojen ammattitaidosta voi olla vapaasti mitä mieltä haluaa, kunhan muistaa, etteivät kaupungin omatkaan tiili- ja kaakelilaatikot yllä suinkaan aina napakymppeihin.

Korjaamo on kiinnostava myös pilottina ja näyteikkunana koetellessaan julkisen ja yksityisen, pysyvän ja vierailevan rajaa. Lisäksi se houkuttelee kulttuurin pariin uusia yleisöjä ja ryhmiä, joita perinteinen kulttuurikeskus-tarjonta kiusallisen heikosti tavoittaa.

Yksityisen ja julkisen rahan liitto kulttuurin ja varsinkin sen puitteiden tuottamisessa on tulevaisuutta, piti ajatuksesta tai ei. Samoin huomista ovat kulttuuritilojen monikäyttöisyys ja modulaarisuus, jäykät reviirit eivät.

Savoy-teatterin tuottaja Sampo Laurikainen laski jutussa Korjaamon synniksi myös sen, että tila oli vuokrattavissa Jaguar-automerkin juhliin juuri iltana, jona olisi kuulemma pitänyt ”luoda tapahtumia, jotka eheyttävät ihmisiä ja tekevät kaupungista hyvän elää”. Ihan tavallinen, eheytyksen ja hyvän elämän tarpeessa oleva veronmaksaja voi olla kulttuurituottaja Laurikaisen kanssa perustellusti eri mieltä.

On varsin mainiota, että väljinä iltoina tilaa vuokrataan yksityisille yrityksille ja henkilöille. Tällainen aktiivisuushan kerryttää juuri kassaa, joka turvaa kokeellisemmat sisällöt pienille yleisöille. Samalla kaupungin kirstuunkin kohdistuu vähemmän odotuksia. Kaikki voittavat.

Onneksi Laurikainen kiinnitti huomion myös todellisempaan epäkohtaan. Moni kaupungin kokonaan hallinnoima kulttuurikeskus viettää suhteellisen uneliasta elämää, varsinkin näin kesän kynnyksellä. Toisin on Korjaamon laita. Varsin kiinnostavaa olisikin nähdä vertailu siitä, miten monta aktiivista päivää ja iltaa kukin kulttuurikeskus onnistuu tuottamaan suhteessa käytettävissä oleviin julkisiin resursseihin.

Vielä rajumpiin päätelmiin voitaisiin tulla, kun katsottaisiin, miten kaupungin tuki jakautuu keskusten välillä kävijää kohden. Korjaamoa voi kritisoida ja hämmästellä. Rehellisyyttä olisi samalla tunnustaa, että joillakin alueilla se kelpaisi malliksi myös kaupungin omille tekijöille.

Naispiispoista uusi koetinkivi kirkon johdolle (HS 6.1.2010)

2010-01-06T09:24:00.000-08:00

Sunnuntai oli synkkä päivä luterilaiselle valtionkirkolle. Kolme neljästä piispasta löysi syyn olla vastaamatta Helsingin Sanomien toimittajan (3.1.2010) kohteliaan ympäripyöreään tiedusteluun naispiispan mahdollisuudesta ja tarpeellisuudesta. Poikkeuksen rohkeudellaan teki vain Espoon piispa Mikko Heikka.

Vaiteliaisuuden ja kiireen tekee hämmentäväksi se, että monet piispoista ovat viime kvartaalinkin aikana ehtineet laatimaan laajoja elliptisiä lehtikirjoituksia vältelläkseen kirkon kuumia perunoita. Aiheet ovat vaihdelleet naispappien syrjinnästä samaa sukupuolta olevien parien liittojen siunaamiseen.

Kaltaistani maallikkoa askarruttaa, miten voi uskottavasti esiintyä hengellisenä johtajana, jos maallinen johtajuus oman organisaation keskeisissä puheenaiheissa on pakoa ja vaikenemista? Yksityisellä sektorilla mykkyys ja pelkuruus olisi noteerattu luultavimmin jo vaihtamalla vetovastuuta. Kirkko ei toki ole yritys.

On surullista seurata sivusta, miten luterilainen kirkko silti seuraa monien taantuvien yritysten auringonlaskun kaavaa. Tälläkin kertaa johto toimii itse organisaationsa toimeliaimpana haudankaivajana. Päättämättömyys ja jyrkkyys vuorottelevat tuhoisin seurauksin tässä alaspäin kiertyvässä spiraalissa.

Liberaaleja jäseniä hiertää kehityksen toivoton hitaus, kun taas äkkivääriä konservatiiveja polttelee pieninkin myönnytys 2000-luvulle. Tätä nykyä diakoniatyö ja kehitysapu lienevät ainoita yhteisesti tunnustettuja helmiä luterilaisen kirkon kruunussa.

Kristillisille arvoille löytyy aina paikkansa. Kokonaan toinen kysymys sen sijaan on, tarvitaanko niitä vaalimaan enää nykyisenkaltaista valtionkirkkoa, jota leimaa lähinnä museaalisten periaatteiden ja ponnettoman johtajuuden laimea yhdistelmä.

Kunnallisvaaleissa helsinkiläisiä kiinnostavat muutkin aiheet kuin palveluiden järjestäminen

2008-10-22T12:44:00.000-07:00

Vaikka mediassa muistetaan melkein joka päivä mainita, että kuntavaaleissa kiinnostuksen kärkipäässä ovat sosiaali- ja terveyspalveluiden järjestäminen ja kouluasiat, tuntuu ainakin nuoremmalle ehdokkaalle tulevan enemmän kysymyksiä joukkoliikenteestä, ympäristöstä ja asuntotilanteesta sekä yrittäjyydestä, graffiteja ja muuta katutaidetta unohtamatta. Hyvä niin, sillä seuraavan valtuuston aikana ratkaistaan muun muassa keskustan liikenteen sujuvuus ja se, mitä vanhoille satama-alueille kaupungin paraatipaikoilla lopulta rakennetaan.

Musiikkitalo myötätuulessa

2008-10-22T12:40:00.000-07:00

Helsingin Sanomat (22.10.) ennakoi Musiikkitalon rakennusurakan pysyvän budjetissa. Jos matalasuhdanteesta on jotain hyötyä, niin ainakin tässä hankkeessa tulevaisuus näyttää aiempaa valoisammalta.

Pääkaupunki tarvitsee ja ansaitsee kunnollisen konserttisalin keskeiselle paikalle, jonne on helppo päästä myös julkisilla liikennevälineillä. Talon ohjelmasuunnittelulla voidaan vielä varmistaa, ettei siitä kehkeydy pelkkää korkeakulttuurin pyhättöä.

Graffitit ja tagit

2008-10-15T13:46:00.000-07:00

Graffiteista ja katutaiteesta on tullut nyt vaalikampanjan aikana paljonkin kysymyksiä ja kommentteja. Olen ihan suopea graffiteille, ja niille pitäisi olla sekä virallisesti että epävirallisesti sallittuja paikkoja. Graffitit ovat siis kaupunkikulttuuria siinä missä galleriataidekin. Yliopiston päärakennuksen tai Säätytalon seinään ne eivät sovi, mutta Nosturin seinään kylläkin. Metron ovia tussilla tagittavat ovat sen sijaan ansainneet satikutia – kyseessä ei ole mikään oikea itseilmaisu tai taide. Tähän ”Stop töhryille”-linja puree hyvin.

Kaupunkiliikkujien vaalikone

2008-10-06T22:47:00.000-07:00

Kaupunkiliikkujien vaalikone oli periaatteessa hyvä ja pureutui syvälle liikennekysymyksiin. Kepin ja porkkanan annossuhdetta jää meittimään. Joukkoliikenteen pitää olla luotettavaa, kattavaa ja laadukasta, jotta se olisi entistä useammalle vaihtoehto yksityisautoilulle.

Keskustatunneli on joutunut tarpeettomasti maalitauluksi. Tosiasia on, että ilman sitä keskustan, varsinkin läntisen Etelä-Helsingin ruuhkaisuutta on vaikea helpottaa, vaikka länsimetro saataisiinkin.

Joustavat työehdot ja hyvä johto julkisen sektorin vetonauloiksi

2008-09-18T15:47:00.000-07:00

Suurina työnantajina kunnilla ja valtiolla on halutessaan mitä parhaat mahdollisuudet käyttää työelämän joustoja rekrytointi- ja sitouttamiskeinoina, kirjoittaa Pekka Mattila.

Julkisen sektorin orastavasta johtajapulasta on irronnut tänä vuonna jo monta otsikkoa. Ratkaisuksi on useissa puheenvuoroissa tarjottu huipputehtävien palkkauksen parantamista, jotta parhaita johtajia ei hävitä osaajakisassa yksityiselle sektorille.

Kapeaa johtajajoukkoa paljon suurempi ratkaistava kysymys liittyy kuitenkin valtion ja kuntien perus-, asiantuntija- ja lähiesimiestehtäviin, joissa niissäkin on edessä mittava eläkkeelle siirtymisten aalto jo aivan lähivuosina. Vajetta ei paikata yksin tuottavuusohjelmilla ja ulkoistusratkaisuilla.

Kiusallinen tosiseikka on, ettei julkisen sektorin palkkausta laajasti ottaen aivan hevillä nosteta yksityisen sektorin rinnalle varsinkaan toimihenkilö-, asiantuntija- ja esimiestehtävissä.
Paineita aiheuttaa verorahoitteisuuden lisäksi henkilöstön erittäin suuri määrä. Onhan jo yksin Helsingin kaupunki 40.000 työntekijällään Suomen suurin työnantaja. Palkkaralli kävisi helposti kohtalokkaan kalliiksi.

Palkkausta varmemmat vetonaulat löytyvät yhtäältä työelämän joustoista ja toisaalta johtamisen laadusta. Useiden tutkimusten mukaan työn merkityksellisyys, työyhteisön henki sekä työn ja vapaa-ajan tasapaino ovat rahaa keskeisempiä perusteita työpaikan valinnalle. Näiden tekijöiden merkitys vain korostuu nuorimpien kouluttujen vastauksissa.

Suurina työnantajina kunnilla ja valtiolla on halutessaan mitä parhaat mahdollisuudet työelämän joustojen käyttämiseen rekrytointi- ja sitouttamiskeinoina. Edellytykset työntekijän toiveista lähtevien lyhennettyjen työviikkojen, sapatti- ja opintovapaiden ja osa-aikaisten tehtävien järjestämiseen ovat paremmat, kun saman alan osaajia on ryhmässä kymmeniä, satoja tai jopa tuhansia. Työn sovittamisen käytännöistä julkinen sektori ei ole vielä osannut ottaa irti likimainkaan kaikkia mahdollisuuksia.

Erityisesti johtamisen saralla tekemistä riittää. Tuoreen, vuonna 2007 kootun työolobarometrin perusteella kuntien työntekijöillä työelämän yleiskeskiarvo on alkanut pysyvästi jäädä jälkeen yksityisen sektorin ja valtion työpaikoista. Erityisesti tämä korostuu tarkasteltaessa työssä koettuja voimavaroja.

Valtio ja kunnat jäävät yksityissektorista myös työpaikkojen tasapuolisuutta arvioitaessa. Samalla pätkätöiden jatkuvasti suuri määrä luo epävarmuutta julkisen sektorin henkilöstöön.
Työolobarometrin mukaan kuntien ja valtion työntekijöiden odotukset työpaikkansa talouden kehittymisestä ovat erittäin pessimistiset verrattuna yksityisen sektorin myönteisiin odotuksiin. Tulokset ovat olleet samansuuntaisia jo vuodesta 1992 alkaen.

Viime vuosina myös koettu työn henkinen rasittavuus on julkisella sektorilla lisääntynyt selvästi yksityisiä aloja nopeammin. Henkilöstön sisäiset ristiriidat ja henkinen väkivalta sekä työpaikkakiusaaminen ovat kuntien ja valtion palveluksessa toimivien kokemuksissa radikaalisti tavallisempia kuin yksityisellä sektorilla.

Kaikkiin näihin ongelmiin tarjoaa johtamisen ja esimiestyön laatu yhtä hyvin syitä kuin ratkaisujakin. Suurten visionäärien rinnalla julkinen sektori kaipaa ennen muuta erinomaisia lähiesimiehiä ja näkemyksellistä keskijohtoa. Hyvällä arkijohtamisella vaikutetaan sekä julkisen sektorin houkuttelevuuteen rekrytointimarkkinoilla että nykyisten osaajien sitoutumiseen ja intoon.

Työn merkityksellisyys ja sisältö sekä päivittäisjohtamisen laatu ovat tärkeimpiä lähteitä työtyytyväisyydelle, maksoipa palkan kunta, valtio tai yksityinen yritys.

Yliopisto herää yhteistyöhön elinkeinoelämän kanssa

2008-09-03T01:06:00.001-07:00

Helsingin yliopiston rehtorin Thomas Wilhelmssonin avajaispuhe uuden luvuoden käynnistyessä oli mieluista kuultavaa ja luettavaa. On hienoa, että Helsingin Yliopisto haluaa aktivoitua opiskelijoiden ja tutkijoiden liike-elämäosaamisen ja tutkimustiedon hyödynnettävyyden kehittämisessä.

"Korkeatasoisen perustutkimuksen tuloksia ei ole aina kaupallistettu riittävän tehokkaasti. Helsingin yliopiston mahdollisuuksia onkin markkinoitava paremmin sekä luotava kohtaamispaikkoja niille, jotka haluavat tehdä yhteistyötä kanssamme, totesi Wilhelmsson."

Suurin osa valmistuneista työllistyy kuitenkin yliopiston ulkopuolisille työmarkkinoille, joilla myynnin ja markkinoinnin taidot ovat arvossaan.

Stora Enso unohtaa pääkonttorinsa imagoarvon

2008-06-20T04:52:00.000-07:00

Pohjoismainen metsäjätti Stora Enso päätti kesän kynnyksellä luopua Kauppatorin kupeessa sijaitsevan pääkonttorinsa omistuksesta. Yhtiö kaavailee myös toimintojensa siirtämistä ajanmukaisempiin ja edullisempiin tiloihin. Mediahuomion perusteella metsäjätti suhtautuu kauppaan huojentuneesti, aivan kuin se olisi päässyt pääkonttorinsa myötä eroon suurestakin piinasta.

Suojeltu ja kiistanalainen rakennus on kieltämättä haastava hallinnoitava ja kallis ylläpitää. Alvar Aallon loistokkaan arkkitehtuurin ja klassisten talonaapurien kohtaaminen nostattaa perinteisesti kiivaan polemiikin seurassa kuin seurassa. Jokaisella helsinkiläisellä on mielipide talon sopivuudesta ympäristöönsä.

Miltei jokaisella Kauppatorin panoraamaan syventyneellä on myös muistikuva siitä, kenelle talo kuuluu. Rakennus muistuttaa sekä helsinkiläisiä että vierailijoita puuteollisuusjätin juurista ja nykypäivästä. Juuri tämän ulottuvuuden Stora Enson päätös väistyä perinteisestä pääkonttorikiinteistöstään sivuuttaa.

Ikonin asemaan kohonnut rakennus on ollut Stora Ensolle hyvää, joskin alihyödynnettyä, imagonrakennusta. On harmillista, että monissa suurissakin yrityksissä muistetaan tilaratkaisuiden kynnyksellä usein kovin huonosti yhtiön kulttuuriin, maineeseen ja tarinaan - markkinointikielellä brändiin - liittyvät tekijät.

Stora Enson viihtyminen tutussa talossaan, vaikkakin sitten vuokralaisen roolissa, olisi onnekas mielenmuutos. Esimerkiksi kilpaileva metsäjätti onkin jo hienosti tunnistanut pääkonttorirakennuksen tuoman huomion ja myönteisen imagovaikutuksen sitoutuessaan rakentamaan uuden käyntikortin arvopaikalle Töölönlahden ympäristöön keskellä kaupunkia ja kaupunkilaisten arkea.

Pekka Mattila
Valtiotieteiden tohtori,
Markkinointijohtaja,
Helsinki

Klassinen musiikki ei ansaitse joutua sylkykupiksi

2008-06-01T23:08:00.000-07:00

Eero Iloniemen poleeminen tykistötuli klassista musiikkia ja maamme sinfoniaorkestereita kohtaan (Nykypäivä 23.5.2008) oli oiva esimerkki journalismin juttutyyppien häilyvistä rajoista. Asia-artikkeliksi naamioitu äkeä pamfletti ei ehkä ollut tarkoitettukaan keskustelunavaukseksi, mutta vaille vastausta sitä ei voi jättää.

Iloniemi sivaltaa, ettei klassisella musiikilla ole Suomessa ollut mainittavia vientituotteita sitten Sibeliuksen. Heitto kertoo paljon perehtyneisyydestä tai sen puutteesta. Vaikka viihdelehtien perusteella muuta luulisi, Suomi jo pari vuosikymmentä kerännyt musiikin alalla todellista maailmanmainetta juuri huippukoulutuksen saaneiden kapellimestarien ja solistien myötä.

Juuri tällä hetkelläkin maamme tunnettuutta rakentaa useilla mantereille kymmenkunta nimekästä orkesterinjohtajaa. Toistaiseksi vain klassinen musiikki on vienyt suomalaiset solistit Covent Gardeniin, Wieniin ja New Yorkin Metropolitaniin. Säveltäjistä Kaija Saariahon ja Magnus Lindbergin teoksia kantaesitetään ympäri Eurooppaa.

Myös monilla populaarimusiikkiin suuntautuneilla taiteilijoilla on takanaan sekä koulutusta että työkokemusta klassisen musiikin parissa. Perinne kasvattaa myös murtajansa. Mitä tulee klassisen musiikin (epä)ajanmukaisuuteen, on trendi tulkittavissa myös toisin. Vaikka yleisön keski-ikä monissa kaupunginorkestereissa nouseekin yhä korkeaksi, näkyy konserteissa ilahduttavan paljon nuorempaa opiskelija- ja työikäistä kuulijakuntaa. Pienenevien ikäluokkien maassa osuus kehittyy silmämääräisestikin arvioiden ilahduttavaan suuntaan. Tämänkin vastineen kirjoittaja on vielä hetken alle kolmenkymmenen.

Totta toki on sekin, etteivät muutamat klassisen musiikin airueet ole kaikissa julkisissa puheissaan osoittaneet ennakkoluulottomuutta ja kohteliaisuutta muita taidemuotoja kohtaan. Tämä aika ajoin viriävä keskustelu korkeammista ja alemmista taitemuodoista ei tässä ansaitsekaan jatkoa, mutta klassisen musiikin ja sille elämäntyönsä omistavien taiteilijoiden asettaminen kulttuurin nautittavuuden, vaikuttavuuden ja saavutettavuuden arkkivihollisiksi on luvalla sanoen sekä epä-älyllistä että mautonta.

Pekka Mattila
valtiotieteiden tohtori,
markkinointijohtaja
Helsinki

Naispappien syrjijät eivät kuulu kirkon palkkalistoille

2007-04-07T13:13:00.000-07:00

Helsingin piispan Eero Huovisen monipolvinen kirjoitus Helsingin Sanomissa 6.4. toi ikävän sivumaun niihin moniin myönteisiin askeliin, jotka evankelis-luterilainen valtionkirkko on onnistunut kuluneen vuoden aikana ottamaan naispappien työskentelyedellytysten turvaamisessa. Piispa nimittäin ehdotti, että naispappien ja pappeina toimivien naispappeuden (mies)vastustajien työvuoroja voitaisiin yhä järjestää kohtaamisten estämiseksi, "jos seurakunnan neuvosto, kirkkoherra ja papit yhdessä suostuvat".

Ehdotus on paitsi uskomattoman naiivi, myös työsuojelullisesti arveluttava. Millä muulla työpaikalla olisi edes ajateltavissa malli, jossa työntekijän räikeää syrjintää ja ilmeistä väärinkohtelua sopii jatkaa, jos esimies, kollegat ja omistajat niin haluavat ja nurkkaan ajettu uhri itse siihen saadaan suostuteltua. Juuri tätähän Eero Huovisen ehdotus kirkon työyhteisöissä tarkoittaisi. On kestämätöntä uhrata yksittäinen työntekijä kiusaajiensa edessä vain ponnettoman johdon ja välinpitämättömän yleisön mukavuudenhalun ja kiusaantuneisuuden takia.

Ainoa oikea ratkaisu asiassa on peräänantamattomuus. Niitä pappeja, jotka kieltäytyvät täydestä yhteistyöstä naiskollegoidensa kanssa, tulee lähestyä loputtoman ymmärryksen sijaan normaaliin työnjohtoon kuuluvin kurinpidollisin keinoin varoituksesta aina virasta pidättämiseen ja irtisanomiseen asti. Ääriainesten perustamat uudet uskonnolliset yhteisöt tai omat kirkot tuskin pystyisivät muodostamaan kansankirkolle mainittavaa haastajaa, eikä kirkolle lopulta olisi suuri tappio menettää sitä pientä joukkoa, joka jo kahden vuosikymmenen ajan on uhmannut esimiehiään ja ohjesääntöjä ja haitannut työtovereitaan. Omaa kapinallista vakaumusta voi ja saa toki vapaasti harjoittaa seurakuntatyön piirin ulkopuolella.
On kornia, että parikymmentä vuotta sitten tehdyn päätöksen jälkeen yhä puhumme naispappeudesta avoimen kysymyksen kehyksessä. Ani harva yksityinen tai julkinen yhteisö kestäisi johtajuutta, joka näin räikeästi jättää päätöstensä toimeenpanon puolitiehen ja uhraa samalla monen työntekijänsä työviihtyvyyden.

On haasteellista arvostaa piispojen hengellistä johtajuutta, jos heidän maallinen johtajuutensa on sitä tasoa, että Helsingin piispa Huovinen tarjoaa ilmiselvään asiaan vetistä kompromissia rettelöitsijöiden rauhoittamiseksi ja Espoon piispa Mikko Heikka "toivoo, että maallinen oikeus saisi kirkkoa jakavan naispappikysymyksen lopullisesti ratkottua" (STT 20.3.). Mihin tarvitaan valtionkirkon erityisasemaa, jos sen omien päätösten tulkinnassa on haettava apua käräjäoikeudelta?

Jos piispojen kiemurtelun todellisena tavoitteena on padota kirkon jäsenmäärän laskua säilyttämällä sen piirissä hinnalla millä hyvänsä myös kaikkien äärikantojen edustajat, on se aivan ansaitusti tuomittu epäonnistumaan. Patavanhoillisten marginaaliainesten menneisyyteen kääntyvät, jopa julmat kannanotot niin naispappeutta kuin yhteiskunnan vähemmistöjäkin kohtaan ovat omiaan karkottamaan kirkon piiristä juuri nuoren arvoiltaan liberaalin ja humaanin sukupolven.
Pekka Mattila
Valtiotieteiden tohtori,
Helsinki

Yhteiskuntatieteilijät ja humanistit puolustuslinjoilta kehittämään

2007-03-30T07:02:00.000-07:00

Arvovaltainen kuusihenkinen työryhmä, jossa mukana oli myös Helsingin yliopiston kansleri Kari Raivio, julkaisi 8.3.2007 kannanoton Suomen yliopistolaitoksen uudistamisesta. Yhteiskunnallisten ja humanististen tieteiden piiristä kuuluneet vastaukset ovat tähän asti olleet varsin tympeitä. Kovin harva näillä aloilla on tuntunut kaipaavan uusia avauksia yliopistojen tuloskeskusteluun.

Aloitteet yliopistojen rahoituksen alakohtaisesta kilpailuttamisesta tutkimuksen tason perusteella, taloudellisen ja toiminnallisen autonomian lisäämisestä sekä rehtorin aseman vahvistamisesta ja ulkopuolisen hallituksen nimeämisestä on helppo allekirjoittaa. Yliopiston lisääntyvää vapautta seuraa luontevasti kasvava vastuu toiminnan sisällöstä ja tasosta - tuloksellisuudesta, kuten paha sana kuuluu.

Kun samalla aidosti ja riittävin resurssein tähdätään opettajien ja tutkijoiden urapolkujen vahvistamiseen, on vaikea tulkita ilmennyttä nelitassujarrutusta muutoin kuin äärimmäisen konservatismin ilmentymänä alueilla, jossa sitä ei odottaisi kohtaavan. Yliopistoyhteisön ulkopuolinen vuorovaikutus sekä rahoituksen ja toiminnan ohjaus nähdään tällöin vain mörkönä eikä mahdollisuutena.

Yhteiskuntatieteilijöiden ja humanistien joukoista on muutenkin saatu kuulla lähinnä kriittisiä kannanottoja miltei kaikkiin viime vuosina yliopistoyhteisössä toteutettuihin ja aiottuihin kehittämistoimenpiteisiin. Jatkuvan märinän sijaan sekä opiskelijoilta että varttuneemmilta tieteenharjoittajilta kaipaisi kuitenkin terävää näkemystä, perusteltuja esityksiä ja oikeita vaihtoehtoja sekä ennen muuta halua osallistua makrotason kehittämiseen muutoinkin kuin katsomossa rymistellen.

On ikävän enteellistä, että tuoreimman keskustelunavauksen tehneessä kuuden hengen työryhmässä oli edustettuna terävintä kärkeä vain lääketieteen, luonnontieteen, tekniikan ja talouden aloilta. Mikseivät yhteiskunnan ja hallinnon kehittämisen ammattilaiset kykene tasavahvasti osallistumaan yliopistojärjestelmän uudistamista koskevaan keskusteluun muutoin kuin jatkuvan kauhistelun, kitinän ja loputtoman semanttisen löpinän keinoin? Kaikkea vastustava mutta realistisia vaihtoehtoja karttava linja on vääjäämättä tuomittu häviämään. Paine yliopistojärjestelmän laadun ja tehokkuuden yhtäaikaiseen parantamiseen on liian kova. Näiden kahden painotuksen annossuhteeseen myös meillä pehmotieteilijöillä luulisi olevan intressiä vaikuttaa.

Kehittämisen peikko ei katoa edes pääkaupunkiseudulta Teknillisestä korkeakoulusta, Taideteollisesta korkeakoulusta ja Helsingin kauppakorkeakoulusta kaavaillun innovaatioyliopiston toteutumisella, eikä jäljelle jääviä - epäinnovatiivisia (sic!) - tieteenaloja edustava Helsingin Yliopisto voi antaa huojentuneena pölyn laskeutua hartioilleen. Paikallaan pysyminen lupaisi, kuten ennakoitu on, vaikeuksia myös rahanjaossa - aivan ansaitusti ja omasta syystä.

Suomalaisen yliopistojärjestelmän kehittäminen vaatii aidosti onnistuakseen humanististen ja yhteiskunnallisten tieteiden harjoittajien nykyistä suuremman ja rakentavamman panoksen. On tehokkaampaa vaikuttaa valmisteluun, vaikkei se oman mielen mukaista joka yksityiskohdassa olisikaan, kuin protestoida valmiiden esitysten siirtyessä jo päätöksenteon pohjiksi.

Pekka Mattila
HYYn II varapuheenjohtaja
Valtiotieteiden tohtori
Markkinointijohtaja

Demarien vaalitappion syyt eivät löydy mainonnasta

2007-03-25T10:18:00.000-07:00

Päivän Helsingin Sanomissa (25.3.) oli kiinnostava juttu, jossa demarien vaikuttajia haastateltiin puolueen tuoreen eduskuntavaalitappion syistä. Tähän asti esillä ovat olleet SAK:n ja SDP:n mainoskampanjat. On veikeää, että tappion hetkellä syntipukki löytyy aina viestinnän ja markkinoinnin konsulteista, mutta voiton koittaessa heitä juuri muisteta suitsuttaa.
Todellisempia selittäjiä lienevät puheenjohtaja Heinäluoman ainakin vielä ohut kansansuosio ja sopivasti sattunut ja huonosti hoidettuna paisunut ministeri Leena Luhtasen vaalirahoitusskandaali, joka monien mielissä varmaan asetti outoon valoon koko demarijohdon omaksuman kulttuurin - varmasti pitkälti aiheetta.

Ministeri Luhtasen olisi kannattanut käyttää pari tuntia ja pari satasta viestinnän ammattiapuun heti paljastuksen tultua julki 8.3.2007. Väärinarviointi maksoi tällä kertaa luultavimmin eduskuntapaikan.

Hienoa sen sijaan oli, että demareista Liisa Jaakonsaari meni eduskuntavaaleissa Oulusta jälleen komeasti läpi. Hän edustaa monissa ulko- ja turvallisuuspolitiikan kysymyksissä aivan poikkeuksellista rehellisyyttä ja rohkeutta sekä terävää analyysikykyä verrattuna melkein kehen tahansa tämänhetkiseen ulkopolitiikan johtohahmoon. Sääli, että hän vaikuttaa ainakin päättyneellä vaalikaudella jääneen omassa puolueessaan jonkinlaiseen sisäiseen karanteeniin. Toivottavasti tilanne muuttuu.

Kuntien ostopalveluissa opittava arvioimaan laatua

2007-03-25T10:12:00.000-07:00

Helsingin Sanomien (25.3.2007) Sunnuntaidebatissa Esperin toimitusjohtaja Marja Aarnio-Isohanni nosti hienosti esiin kuntien ostopalveluhankinnassa laadunarviointiin ja laatutekijöiden huomioimiseen liittyvän kompastukiven. Laadulle tarvitaan ilmeisesti selvät mittarit, jotta se pääsisi hinnan rinnalle aidosti vertailtavaksi tekijäksi. Tilanteessa, jossa hinnan painoarvo hankintapäätöksiä tehtäessä on 80 % ja laadun 20 %, on toki valitettavan selvää, ettei ostajiltakaan löydy intoa kehittää laatumittaristoa ja parantaa tarjouspyyntöjen kattavuutta tällä ulottuvuudella. Terveempi tilanne olisi varmaan, jos hankintavertailuissa hinta ja laatu olisivat esillä tasapainoin 50/50.

Avaus yliopistojen kehittämiseen vaatii myös opiskelijoiden, yhteiskuntatieteilijöiden ja humanistien panoksen

2007-03-24T15:08:00.000-07:00

Arvovaltainen kuusihenkinen työryhmä, jossa mukana oli myös Helsingin yliopiston kansleri Kari Raivio, julkaisi 8.3.2007 kannanoton Suomen yliopistolaitoksen uudistamisesta. Hieman pettyneenä olen seurannut sitä, miten opiskelijaliikkeen piiristä tulleet reaktiot ovat tähän mennessä kiertyneet kapeasti vain lukukausimaksuja koskevan osion ympärille. Odotukseni ovat olleet nimittäin korkealla.

Keskustelun alkusoitto tuo ikävästi mieleen yhteiskuntatieteilijöiden ja humanistien joukoista kuullut pääosin kriittiset avaukset miltei kaikkiin viime vuosina yliopistoyhteisössä toteutettuihin ja aiottuihin kehittämistoimenpiteisiin. Jatkuvan märinän sijaan sekä opiskelijoilta että varttuneemmilta tieteenharjoittajilta kaipaisi kuitenkin terävää näkemystä, perusteltuja esityksiä ja oikeita vaihtoehtoja sekä ennen muuta haluaa osallistua makrotason kehittämiseen muutoinkin kuin katsomossa rymistellen.

Henkilökohtaisesti minun on helppo allekirjoittaa kuusihenkisen asiantuntijaryhmän kannanoton kaikki keskeiset esitykset: yliopistojen aito kilpailuttaminen tutkimusaloillaan rahoituksen kautta, taloudellisen toiminnallisen autonomian lisääminen sekä rehtorin aseman vahvistaminen ja ulkopuolisen hallituksen nimeäminen, opettajien ja tutkijoiden uran vahvistaminen, ulkomaalaisten opiskelijoiden lisääminen ja opiskelijavaihtoon kannustaminen sekä opiskelijan roolin täsmentäminen lukukausimaksun ja sitä vastaavan opintosetelin keinoin. Julkisen sektorin intoilua asiakkuusajattelun saralla on kestänyt jo kyllästymiseen asti. Silti fraasien takana on myös aitoa oivallusta.

Tarkemmin valittujen ja valikoituneiden opiskelijoiden henkilökohtaisempi ohjaus ja motivoituneempi opetus tukisivat valmistumista tutkintokohtaisissa tavoiteajoissa. Samalla yhteiskunnan resurssit täysipäiväisen opiskelun taloudelliseen tukemiseen suhteessa vahvistuisivat. Yhteen tutkintoon mitoitetun koulutussetelin teräviä kulmia voitaisiin pehmustaa tarjoamalla kanava varsinaisen yliopistouran aloittamiseen jatko-opintojen merkeissä, parantamalla stipendi- ja apurahajärjestelmän toimivuutta sekä huomioimalla opintotuen mekanismeissa poikkeukselliset mutta kovin arkiset elämäntilanteet.

Tutkinnon lakennallista suoritusaikaa jatkettuna kahdella joustovuodelle voi varsin hyvin pitää opintosetelin lähtökohtana. Korkeimmankin opetuksen maksuttomuus on osa sellaista mahdollisuuksien tasa-arvon ideaalia, jota oikeistoliberaaleimmatkin kannattavat, että kauhukuvat maksuttoman opetuksen lopusta ja sosiaalisen tasa-arvon järkkymisestä pelkästään opintosetelimekanismin takia tuntuvat vielä falskeilta. Kyse on lähinnä siitä, että myös opiskelijan on tunnustettava akateemista vapautta seuraava aikuisen vastuu.

Koska opetuksen resursseja ei voida loputtomiin lisätä ja kansainvälisten huippuyliopistojen opiskelija-opettaja -suhdeluku on ponnisteluiden jälkeenkin kuin toisesta galaksista, on lähitulevaisuudessa pakko ylipäätään pohtia kaikenkarvaista korkeakoulutusta ihannoivan politiikan järkevyys. Sisäänottomäärien pienentämistä ja tutkintotavoitteiden laskemista puoltaa sekin, ettei akateemiselle osaamiselle riitä Suomessa loputtomasti kysyntää. Omassa työssäni olen joutunut huomaamaan sen, että määräaikaista, luonteeltaan teknistä toimistoassistentin tehtävää hakee entistä useammin valmistunut maisteri, jonka työllistyminen tutkintoaan vastaavasti on osoittautumassa – ellei jo ole osoittautunut - vain kangastukseksi. Korkeakoulututkinnon hankkineella on Suomessa kehnohko kuluttajansuoja.

Edunvalvontatyön pääosaa leimaava konservatiivinen "ei uudistuksille" -linja on lopulta hedelmätön. Kun se usein sujuvasti yhdistyy näpertelyyn mikrotason kysymysten parissa, jäävät opiskelijatoimijat auttamatta paitsioon siellä, missä etuja todella valvotaan ja saavutetaan. Sama koskee liian usein myös yhteiskuntatieteilijöitä ja humanisteja; on ikävän enteellistä, että kuuden hengen työryhmässä oli edustettuna terävintä kärkeä vain lääketieteen, luonnontieteen, tekniikan ja talouden aloilta. Mikseivät yhteiskunnan ja hallinnon kehittämisen ammattilaiset kykene tasavahvasti osallistumaan yliopistojärjestelmän uudistamista koskevaan keskusteluun muutoin kuin jatkuvan kauhistelun, kitinän ja loputtoman semanttisen löpinän keinoin – näin hieman karrikoiden? Kehittämisen peikko ei katoa pääkaupunkiseudultakaan Teknillisestä korkeakoulusta, Taideteollisesta korkeakoulusta ja Helsingin kauppakorkeakoulusta kaavaillun innovaatioyliopiston toteutumisella, eikä jäljelle jääviä - epäinnovatiivisia (sic!) - tieteenaloja edustava Helsingin Yliopisto voi antaa huojentuneena pölyn laskeutua hartioilleen.

Suomalaisen yliopistojärjestelmän kehittäminen vaatii aidosti onnistuakseen tuekseen opiskelijaliikkeen keskeisten voimien tuen ja asiantuntemuspanoksen. Selvää lienee, että etenkin Helsingin Yliopiston Ylioppilaskunta HYY ja Suomen Ylioppilaskuntien Liitto SYL tunnistavat tarjoutuneen tilaisuuden mahdollisuudet myös omien tavoitteidensa kannalta ja tarttuvat toimeen.
Samalla jo omasta lukkarinrakkaudesta toivoisi, että siinä vaikuttavalla ja rakentavalla tavalla esiintyisivät suuremmalla painolla myös humanististen ja yhteiskunnallisten tieteiden harjoittajat.

Pekka Mattila
HYYn II varapuheenjohtaja
Valtiotieteiden tohtori
Markkinointijohtaja

Vain punaista ja vihreää

2007-03-24T08:34:00.000-07:00

Nyt-liite 12/2007 esitteli aukeaman voimin Osku Pajamäen (sd.) ja Johanna Sumuvuoren (vihr.) eduskuntapyrinnöt ratkaisseen vaali-illan tunnelmia. Molemmat olivat varmasti erinomaisia ja lahjakkaita ehdokkaita, Sumuvuori on jälleen kansanedustajakin, mutta jokin ihmetyttää.

Helsingissä ja Uudellamaalla, Nytin levikin pääalueella, taitaa suurimman puolueen asemaa pitää hallussaan kokoomus. Eivät liioin RKP ja keskusta ole alueella aivan pieniä pelureita. Silti toimittajien valinta yhdisti tälläkin kertaa vain punaista ja vihreää. Luulisi keskustan ja oikeistonkin
joukoista löytyneen edes yhden kiinnostavan pienten ikäluokkien ehdokkaan.

Nytin edellinen numero 11/2007 esitteli kärsivällisesti Teemu Mäen ja Steen1:n eli Seppo Lampelan luvalla sanoen pökerryttävän naiiveja käsityksiä kommunismin olemuksesta. Punainen ja vihreä - höystettynä sinimustalla populismilla, joka tarjoaa kai kaupunkilaisille liberaaleille eväitä jonkinlaiseen ylemmyydentuntoon, ovat olleet Nytin yhteiskunnallisten juttujen päävärit jo muutaman vuoden ajan.

Vaikka Nytin jutut on kirjoitettu tasapainoisesti ja varmasti hyvää journalistista tapaa noudattaen, on sääli, että aihevalinnoissa näkemys ei taida riittää toimituksen omaa maailmankuvaa laajemmalle. Se voi olla harmi sekä Nytin tekijöiden että lukijoiden kannalta. Kaikki viisaus kun ei asu eduskuntasalin vasemmalla reunustalla, eivätkä kaikki ideat jalostu prekariaatin, aktivistien ja radikaalin viherpunan tupailloissa.

Pekka Mattila, VTT
(häpeilemättä kok.)