Naispappien syrjijät eivät kuulu kirkon palkkalistoille

Helsingin piispan Eero Huovisen monipolvinen kirjoitus Helsingin Sanomissa 6.4. toi ikävän sivumaun niihin moniin myönteisiin askeliin, jotka evankelis-luterilainen valtionkirkko on onnistunut kuluneen vuoden aikana ottamaan naispappien työskentelyedellytysten turvaamisessa. Piispa nimittäin ehdotti, että naispappien ja pappeina toimivien naispappeuden (mies)vastustajien työvuoroja voitaisiin yhä järjestää kohtaamisten estämiseksi, "jos seurakunnan neuvosto, kirkkoherra ja papit yhdessä suostuvat".

Ehdotus on paitsi uskomattoman naiivi, myös työsuojelullisesti arveluttava. Millä muulla työpaikalla olisi edes ajateltavissa malli, jossa työntekijän räikeää syrjintää ja ilmeistä väärinkohtelua sopii jatkaa, jos esimies, kollegat ja omistajat niin haluavat ja nurkkaan ajettu uhri itse siihen saadaan suostuteltua. Juuri tätähän Eero Huovisen ehdotus kirkon työyhteisöissä tarkoittaisi. On kestämätöntä uhrata yksittäinen työntekijä kiusaajiensa edessä vain ponnettoman johdon ja välinpitämättömän yleisön mukavuudenhalun ja kiusaantuneisuuden takia.

Ainoa oikea ratkaisu asiassa on peräänantamattomuus. Niitä pappeja, jotka kieltäytyvät täydestä yhteistyöstä naiskollegoidensa kanssa, tulee lähestyä loputtoman ymmärryksen sijaan normaaliin työnjohtoon kuuluvin kurinpidollisin keinoin varoituksesta aina virasta pidättämiseen ja irtisanomiseen asti. Ääriainesten perustamat uudet uskonnolliset yhteisöt tai omat kirkot tuskin pystyisivät muodostamaan kansankirkolle mainittavaa haastajaa, eikä kirkolle lopulta olisi suuri tappio menettää sitä pientä joukkoa, joka jo kahden vuosikymmenen ajan on uhmannut esimiehiään ja ohjesääntöjä ja haitannut työtovereitaan. Omaa kapinallista vakaumusta voi ja saa toki vapaasti harjoittaa seurakuntatyön piirin ulkopuolella.
On kornia, että parikymmentä vuotta sitten tehdyn päätöksen jälkeen yhä puhumme naispappeudesta avoimen kysymyksen kehyksessä. Ani harva yksityinen tai julkinen yhteisö kestäisi johtajuutta, joka näin räikeästi jättää päätöstensä toimeenpanon puolitiehen ja uhraa samalla monen työntekijänsä työviihtyvyyden.

On haasteellista arvostaa piispojen hengellistä johtajuutta, jos heidän maallinen johtajuutensa on sitä tasoa, että Helsingin piispa Huovinen tarjoaa ilmiselvään asiaan vetistä kompromissia rettelöitsijöiden rauhoittamiseksi ja Espoon piispa Mikko Heikka "toivoo, että maallinen oikeus saisi kirkkoa jakavan naispappikysymyksen lopullisesti ratkottua" (STT 20.3.). Mihin tarvitaan valtionkirkon erityisasemaa, jos sen omien päätösten tulkinnassa on haettava apua käräjäoikeudelta?

Jos piispojen kiemurtelun todellisena tavoitteena on padota kirkon jäsenmäärän laskua säilyttämällä sen piirissä hinnalla millä hyvänsä myös kaikkien äärikantojen edustajat, on se aivan ansaitusti tuomittu epäonnistumaan. Patavanhoillisten marginaaliainesten menneisyyteen kääntyvät, jopa julmat kannanotot niin naispappeutta kuin yhteiskunnan vähemmistöjäkin kohtaan ovat omiaan karkottamaan kirkon piiristä juuri nuoren arvoiltaan liberaalin ja humaanin sukupolven.
Pekka Mattila
Valtiotieteiden tohtori,
Helsinki