Naispiispoista uusi koetinkivi kirkon johdolle (HS 6.1.2010)

Sunnuntai oli synkkä päivä luterilaiselle valtionkirkolle. Kolme neljästä piispasta löysi syyn olla vastaamatta Helsingin Sanomien toimittajan (3.1.2010) kohteliaan ympäripyöreään tiedusteluun naispiispan mahdollisuudesta ja tarpeellisuudesta. Poikkeuksen rohkeudellaan teki vain Espoon piispa Mikko Heikka.

Vaiteliaisuuden ja kiireen tekee hämmentäväksi se, että monet piispoista ovat viime kvartaalinkin aikana ehtineet laatimaan laajoja elliptisiä lehtikirjoituksia vältelläkseen kirkon kuumia perunoita. Aiheet ovat vaihdelleet naispappien syrjinnästä samaa sukupuolta olevien parien liittojen siunaamiseen.

Kaltaistani maallikkoa askarruttaa, miten voi uskottavasti esiintyä hengellisenä johtajana, jos maallinen johtajuus oman organisaation keskeisissä puheenaiheissa on pakoa ja vaikenemista? Yksityisellä sektorilla mykkyys ja pelkuruus olisi noteerattu luultavimmin jo vaihtamalla vetovastuuta. Kirkko ei toki ole yritys.

On surullista seurata sivusta, miten luterilainen kirkko silti seuraa monien taantuvien yritysten auringonlaskun kaavaa. Tälläkin kertaa johto toimii itse organisaationsa toimeliaimpana haudankaivajana. Päättämättömyys ja jyrkkyys vuorottelevat tuhoisin seurauksin tässä alaspäin kiertyvässä spiraalissa.

Liberaaleja jäseniä hiertää kehityksen toivoton hitaus, kun taas äkkivääriä konservatiiveja polttelee pieninkin myönnytys 2000-luvulle. Tätä nykyä diakoniatyö ja kehitysapu lienevät ainoita yhteisesti tunnustettuja helmiä luterilaisen kirkon kruunussa.

Kristillisille arvoille löytyy aina paikkansa. Kokonaan toinen kysymys sen sijaan on, tarvitaanko niitä vaalimaan enää nykyisenkaltaista valtionkirkkoa, jota leimaa lähinnä museaalisten periaatteiden ja ponnettoman johtajuuden laimea yhdistelmä.