Kunnallisvaaleissa helsinkiläisiä kiinnostavat muutkin aiheet kuin palveluiden järjestäminen

Vaikka mediassa muistetaan melkein joka päivä mainita, että kuntavaaleissa kiinnostuksen kärkipäässä ovat sosiaali- ja terveyspalveluiden järjestäminen ja kouluasiat, tuntuu ainakin nuoremmalle ehdokkaalle tulevan enemmän kysymyksiä joukkoliikenteestä, ympäristöstä ja asuntotilanteesta sekä yrittäjyydestä, graffiteja ja muuta katutaidetta unohtamatta. Hyvä niin, sillä seuraavan valtuuston aikana ratkaistaan muun muassa keskustan liikenteen sujuvuus ja se, mitä vanhoille satama-alueille kaupungin paraatipaikoilla lopulta rakennetaan.

Musiikkitalo myötätuulessa

Helsingin Sanomat (22.10.) ennakoi Musiikkitalon rakennusurakan pysyvän budjetissa. Jos matalasuhdanteesta on jotain hyötyä, niin ainakin tässä hankkeessa tulevaisuus näyttää aiempaa valoisammalta.

Pääkaupunki tarvitsee ja ansaitsee kunnollisen konserttisalin keskeiselle paikalle, jonne on helppo päästä myös julkisilla liikennevälineillä. Talon ohjelmasuunnittelulla voidaan vielä varmistaa, ettei siitä kehkeydy pelkkää korkeakulttuurin pyhättöä.

Graffitit ja tagit

Graffiteista ja katutaiteesta on tullut nyt vaalikampanjan aikana paljonkin kysymyksiä ja kommentteja. Olen ihan suopea graffiteille, ja niille pitäisi olla sekä virallisesti että epävirallisesti sallittuja paikkoja. Graffitit ovat siis kaupunkikulttuuria siinä missä galleriataidekin. Yliopiston päärakennuksen tai Säätytalon seinään ne eivät sovi, mutta Nosturin seinään kylläkin. Metron ovia tussilla tagittavat ovat sen sijaan ansainneet satikutia – kyseessä ei ole mikään oikea itseilmaisu tai taide. Tähän ”Stop töhryille”-linja puree hyvin.

Kaupunkiliikkujien vaalikone

Kaupunkiliikkujien vaalikone oli periaatteessa hyvä ja pureutui syvälle liikennekysymyksiin. Kepin ja porkkanan annossuhdetta jää meittimään. Joukkoliikenteen pitää olla luotettavaa, kattavaa ja laadukasta, jotta se olisi entistä useammalle vaihtoehto yksityisautoilulle.

Keskustatunneli on joutunut tarpeettomasti maalitauluksi. Tosiasia on, että ilman sitä keskustan, varsinkin läntisen Etelä-Helsingin ruuhkaisuutta on vaikea helpottaa, vaikka länsimetro saataisiinkin.

Joustavat työehdot ja hyvä johto julkisen sektorin vetonauloiksi

Suurina työnantajina kunnilla ja valtiolla on halutessaan mitä parhaat mahdollisuudet käyttää työelämän joustoja rekrytointi- ja sitouttamiskeinoina, kirjoittaa Pekka Mattila.

Julkisen sektorin orastavasta johtajapulasta on irronnut tänä vuonna jo monta otsikkoa. Ratkaisuksi on useissa puheenvuoroissa tarjottu huipputehtävien palkkauksen parantamista, jotta parhaita johtajia ei hävitä osaajakisassa yksityiselle sektorille.

Kapeaa johtajajoukkoa paljon suurempi ratkaistava kysymys liittyy kuitenkin valtion ja kuntien perus-, asiantuntija- ja lähiesimiestehtäviin, joissa niissäkin on edessä mittava eläkkeelle siirtymisten aalto jo aivan lähivuosina. Vajetta ei paikata yksin tuottavuusohjelmilla ja ulkoistusratkaisuilla.

Kiusallinen tosiseikka on, ettei julkisen sektorin palkkausta laajasti ottaen aivan hevillä nosteta yksityisen sektorin rinnalle varsinkaan toimihenkilö-, asiantuntija- ja esimiestehtävissä.
Paineita aiheuttaa verorahoitteisuuden lisäksi henkilöstön erittäin suuri määrä. Onhan jo yksin Helsingin kaupunki 40.000 työntekijällään Suomen suurin työnantaja. Palkkaralli kävisi helposti kohtalokkaan kalliiksi.

Palkkausta varmemmat vetonaulat löytyvät yhtäältä työelämän joustoista ja toisaalta johtamisen laadusta. Useiden tutkimusten mukaan työn merkityksellisyys, työyhteisön henki sekä työn ja vapaa-ajan tasapaino ovat rahaa keskeisempiä perusteita työpaikan valinnalle. Näiden tekijöiden merkitys vain korostuu nuorimpien kouluttujen vastauksissa.

Suurina työnantajina kunnilla ja valtiolla on halutessaan mitä parhaat mahdollisuudet työelämän joustojen käyttämiseen rekrytointi- ja sitouttamiskeinoina. Edellytykset työntekijän toiveista lähtevien lyhennettyjen työviikkojen, sapatti- ja opintovapaiden ja osa-aikaisten tehtävien järjestämiseen ovat paremmat, kun saman alan osaajia on ryhmässä kymmeniä, satoja tai jopa tuhansia. Työn sovittamisen käytännöistä julkinen sektori ei ole vielä osannut ottaa irti likimainkaan kaikkia mahdollisuuksia.

Erityisesti johtamisen saralla tekemistä riittää. Tuoreen, vuonna 2007 kootun työolobarometrin perusteella kuntien työntekijöillä työelämän yleiskeskiarvo on alkanut pysyvästi jäädä jälkeen yksityisen sektorin ja valtion työpaikoista. Erityisesti tämä korostuu tarkasteltaessa työssä koettuja voimavaroja.

Valtio ja kunnat jäävät yksityissektorista myös työpaikkojen tasapuolisuutta arvioitaessa. Samalla pätkätöiden jatkuvasti suuri määrä luo epävarmuutta julkisen sektorin henkilöstöön.
Työolobarometrin mukaan kuntien ja valtion työntekijöiden odotukset työpaikkansa talouden kehittymisestä ovat erittäin pessimistiset verrattuna yksityisen sektorin myönteisiin odotuksiin. Tulokset ovat olleet samansuuntaisia jo vuodesta 1992 alkaen.

Viime vuosina myös koettu työn henkinen rasittavuus on julkisella sektorilla lisääntynyt selvästi yksityisiä aloja nopeammin. Henkilöstön sisäiset ristiriidat ja henkinen väkivalta sekä työpaikkakiusaaminen ovat kuntien ja valtion palveluksessa toimivien kokemuksissa radikaalisti tavallisempia kuin yksityisellä sektorilla.

Kaikkiin näihin ongelmiin tarjoaa johtamisen ja esimiestyön laatu yhtä hyvin syitä kuin ratkaisujakin. Suurten visionäärien rinnalla julkinen sektori kaipaa ennen muuta erinomaisia lähiesimiehiä ja näkemyksellistä keskijohtoa. Hyvällä arkijohtamisella vaikutetaan sekä julkisen sektorin houkuttelevuuteen rekrytointimarkkinoilla että nykyisten osaajien sitoutumiseen ja intoon.

Työn merkityksellisyys ja sisältö sekä päivittäisjohtamisen laatu ovat tärkeimpiä lähteitä työtyytyväisyydelle, maksoipa palkan kunta, valtio tai yksityinen yritys.

Yliopisto herää yhteistyöhön elinkeinoelämän kanssa

Helsingin yliopiston rehtorin Thomas Wilhelmssonin avajaispuhe uuden luvuoden käynnistyessä oli mieluista kuultavaa ja luettavaa. On hienoa, että Helsingin Yliopisto haluaa aktivoitua opiskelijoiden ja tutkijoiden liike-elämäosaamisen ja tutkimustiedon hyödynnettävyyden kehittämisessä.

"Korkeatasoisen perustutkimuksen tuloksia ei ole aina kaupallistettu riittävän tehokkaasti. Helsingin yliopiston mahdollisuuksia onkin markkinoitava paremmin sekä luotava kohtaamispaikkoja niille, jotka haluavat tehdä yhteistyötä kanssamme, totesi Wilhelmsson."

Suurin osa valmistuneista työllistyy kuitenkin yliopiston ulkopuolisille työmarkkinoille, joilla myynnin ja markkinoinnin taidot ovat arvossaan.

Stora Enso unohtaa pääkonttorinsa imagoarvon

Pohjoismainen metsäjätti Stora Enso päätti kesän kynnyksellä luopua Kauppatorin kupeessa sijaitsevan pääkonttorinsa omistuksesta. Yhtiö kaavailee myös toimintojensa siirtämistä ajanmukaisempiin ja edullisempiin tiloihin. Mediahuomion perusteella metsäjätti suhtautuu kauppaan huojentuneesti, aivan kuin se olisi päässyt pääkonttorinsa myötä eroon suurestakin piinasta.

Suojeltu ja kiistanalainen rakennus on kieltämättä haastava hallinnoitava ja kallis ylläpitää. Alvar Aallon loistokkaan arkkitehtuurin ja klassisten talonaapurien kohtaaminen nostattaa perinteisesti kiivaan polemiikin seurassa kuin seurassa. Jokaisella helsinkiläisellä on mielipide talon sopivuudesta ympäristöönsä.

Miltei jokaisella Kauppatorin panoraamaan syventyneellä on myös muistikuva siitä, kenelle talo kuuluu. Rakennus muistuttaa sekä helsinkiläisiä että vierailijoita puuteollisuusjätin juurista ja nykypäivästä. Juuri tämän ulottuvuuden Stora Enson päätös väistyä perinteisestä pääkonttorikiinteistöstään sivuuttaa.

Ikonin asemaan kohonnut rakennus on ollut Stora Ensolle hyvää, joskin alihyödynnettyä, imagonrakennusta. On harmillista, että monissa suurissakin yrityksissä muistetaan tilaratkaisuiden kynnyksellä usein kovin huonosti yhtiön kulttuuriin, maineeseen ja tarinaan - markkinointikielellä brändiin - liittyvät tekijät.

Stora Enson viihtyminen tutussa talossaan, vaikkakin sitten vuokralaisen roolissa, olisi onnekas mielenmuutos. Esimerkiksi kilpaileva metsäjätti onkin jo hienosti tunnistanut pääkonttorirakennuksen tuoman huomion ja myönteisen imagovaikutuksen sitoutuessaan rakentamaan uuden käyntikortin arvopaikalle Töölönlahden ympäristöön keskellä kaupunkia ja kaupunkilaisten arkea.

Pekka Mattila
Valtiotieteiden tohtori,
Markkinointijohtaja,
Helsinki

Klassinen musiikki ei ansaitse joutua sylkykupiksi

Eero Iloniemen poleeminen tykistötuli klassista musiikkia ja maamme sinfoniaorkestereita kohtaan (Nykypäivä 23.5.2008) oli oiva esimerkki journalismin juttutyyppien häilyvistä rajoista. Asia-artikkeliksi naamioitu äkeä pamfletti ei ehkä ollut tarkoitettukaan keskustelunavaukseksi, mutta vaille vastausta sitä ei voi jättää.

Iloniemi sivaltaa, ettei klassisella musiikilla ole Suomessa ollut mainittavia vientituotteita sitten Sibeliuksen. Heitto kertoo paljon perehtyneisyydestä tai sen puutteesta. Vaikka viihdelehtien perusteella muuta luulisi, Suomi jo pari vuosikymmentä kerännyt musiikin alalla todellista maailmanmainetta juuri huippukoulutuksen saaneiden kapellimestarien ja solistien myötä.

Juuri tällä hetkelläkin maamme tunnettuutta rakentaa useilla mantereille kymmenkunta nimekästä orkesterinjohtajaa. Toistaiseksi vain klassinen musiikki on vienyt suomalaiset solistit Covent Gardeniin, Wieniin ja New Yorkin Metropolitaniin. Säveltäjistä Kaija Saariahon ja Magnus Lindbergin teoksia kantaesitetään ympäri Eurooppaa.

Myös monilla populaarimusiikkiin suuntautuneilla taiteilijoilla on takanaan sekä koulutusta että työkokemusta klassisen musiikin parissa. Perinne kasvattaa myös murtajansa. Mitä tulee klassisen musiikin (epä)ajanmukaisuuteen, on trendi tulkittavissa myös toisin. Vaikka yleisön keski-ikä monissa kaupunginorkestereissa nouseekin yhä korkeaksi, näkyy konserteissa ilahduttavan paljon nuorempaa opiskelija- ja työikäistä kuulijakuntaa. Pienenevien ikäluokkien maassa osuus kehittyy silmämääräisestikin arvioiden ilahduttavaan suuntaan. Tämänkin vastineen kirjoittaja on vielä hetken alle kolmenkymmenen.

Totta toki on sekin, etteivät muutamat klassisen musiikin airueet ole kaikissa julkisissa puheissaan osoittaneet ennakkoluulottomuutta ja kohteliaisuutta muita taidemuotoja kohtaan. Tämä aika ajoin viriävä keskustelu korkeammista ja alemmista taitemuodoista ei tässä ansaitsekaan jatkoa, mutta klassisen musiikin ja sille elämäntyönsä omistavien taiteilijoiden asettaminen kulttuurin nautittavuuden, vaikuttavuuden ja saavutettavuuden arkkivihollisiksi on luvalla sanoen sekä epä-älyllistä että mautonta.

Pekka Mattila
valtiotieteiden tohtori,
markkinointijohtaja
Helsinki