Arvovaltainen kuusihenkinen työryhmä, jossa mukana oli myös Helsingin yliopiston kansleri Kari Raivio, julkaisi 8.3.2007 kannanoton Suomen yliopistolaitoksen uudistamisesta. Yhteiskunnallisten ja humanististen tieteiden piiristä kuuluneet vastaukset ovat tähän asti olleet varsin tympeitä. Kovin harva näillä aloilla on tuntunut kaipaavan uusia avauksia yliopistojen tuloskeskusteluun.
Aloitteet yliopistojen rahoituksen alakohtaisesta kilpailuttamisesta tutkimuksen tason perusteella, taloudellisen ja toiminnallisen autonomian lisäämisestä sekä rehtorin aseman vahvistamisesta ja ulkopuolisen hallituksen nimeämisestä on helppo allekirjoittaa. Yliopiston lisääntyvää vapautta seuraa luontevasti kasvava vastuu toiminnan sisällöstä ja tasosta - tuloksellisuudesta, kuten paha sana kuuluu.
Kun samalla aidosti ja riittävin resurssein tähdätään opettajien ja tutkijoiden urapolkujen vahvistamiseen, on vaikea tulkita ilmennyttä nelitassujarrutusta muutoin kuin äärimmäisen konservatismin ilmentymänä alueilla, jossa sitä ei odottaisi kohtaavan. Yliopistoyhteisön ulkopuolinen vuorovaikutus sekä rahoituksen ja toiminnan ohjaus nähdään tällöin vain mörkönä eikä mahdollisuutena.
Yhteiskuntatieteilijöiden ja humanistien joukoista on muutenkin saatu kuulla lähinnä kriittisiä kannanottoja miltei kaikkiin viime vuosina yliopistoyhteisössä toteutettuihin ja aiottuihin kehittämistoimenpiteisiin. Jatkuvan märinän sijaan sekä opiskelijoilta että varttuneemmilta tieteenharjoittajilta kaipaisi kuitenkin terävää näkemystä, perusteltuja esityksiä ja oikeita vaihtoehtoja sekä ennen muuta halua osallistua makrotason kehittämiseen muutoinkin kuin katsomossa rymistellen.
On ikävän enteellistä, että tuoreimman keskustelunavauksen tehneessä kuuden hengen työryhmässä oli edustettuna terävintä kärkeä vain lääketieteen, luonnontieteen, tekniikan ja talouden aloilta. Mikseivät yhteiskunnan ja hallinnon kehittämisen ammattilaiset kykene tasavahvasti osallistumaan yliopistojärjestelmän uudistamista koskevaan keskusteluun muutoin kuin jatkuvan kauhistelun, kitinän ja loputtoman semanttisen löpinän keinoin? Kaikkea vastustava mutta realistisia vaihtoehtoja karttava linja on vääjäämättä tuomittu häviämään. Paine yliopistojärjestelmän laadun ja tehokkuuden yhtäaikaiseen parantamiseen on liian kova. Näiden kahden painotuksen annossuhteeseen myös meillä pehmotieteilijöillä luulisi olevan intressiä vaikuttaa.
Kehittämisen peikko ei katoa edes pääkaupunkiseudulta Teknillisestä korkeakoulusta, Taideteollisesta korkeakoulusta ja Helsingin kauppakorkeakoulusta kaavaillun innovaatioyliopiston toteutumisella, eikä jäljelle jääviä - epäinnovatiivisia (sic!) - tieteenaloja edustava Helsingin Yliopisto voi antaa huojentuneena pölyn laskeutua hartioilleen. Paikallaan pysyminen lupaisi, kuten ennakoitu on, vaikeuksia myös rahanjaossa - aivan ansaitusti ja omasta syystä.
Suomalaisen yliopistojärjestelmän kehittäminen vaatii aidosti onnistuakseen humanististen ja yhteiskunnallisten tieteiden harjoittajien nykyistä suuremman ja rakentavamman panoksen. On tehokkaampaa vaikuttaa valmisteluun, vaikkei se oman mielen mukaista joka yksityiskohdassa olisikaan, kuin protestoida valmiiden esitysten siirtyessä jo päätöksenteon pohjiksi.
Pekka Mattila
HYYn II varapuheenjohtaja
Valtiotieteiden tohtori
Markkinointijohtaja
Friday, March 30, 2007
Sunday, March 25, 2007
Demarien vaalitappion syyt eivät löydy mainonnasta
Päivän Helsingin Sanomissa (25.3.) oli kiinnostava juttu, jossa demarien vaikuttajia haastateltiin puolueen tuoreen eduskuntavaalitappion syistä. Tähän asti esillä ovat olleet SAK:n ja SDP:n mainoskampanjat. On veikeää, että tappion hetkellä syntipukki löytyy aina viestinnän ja markkinoinnin konsulteista, mutta voiton koittaessa heitä juuri muisteta suitsuttaa.
Todellisempia selittäjiä lienevät puheenjohtaja Heinäluoman ainakin vielä ohut kansansuosio ja sopivasti sattunut ja huonosti hoidettuna paisunut ministeri Leena Luhtasen vaalirahoitusskandaali, joka monien mielissä varmaan asetti outoon valoon koko demarijohdon omaksuman kulttuurin - varmasti pitkälti aiheetta.
Ministeri Luhtasen olisi kannattanut käyttää pari tuntia ja pari satasta viestinnän ammattiapuun heti paljastuksen tultua julki 8.3.2007. Väärinarviointi maksoi tällä kertaa luultavimmin eduskuntapaikan.
Hienoa sen sijaan oli, että demareista Liisa Jaakonsaari meni eduskuntavaaleissa Oulusta jälleen komeasti läpi. Hän edustaa monissa ulko- ja turvallisuuspolitiikan kysymyksissä aivan poikkeuksellista rehellisyyttä ja rohkeutta sekä terävää analyysikykyä verrattuna melkein kehen tahansa tämänhetkiseen ulkopolitiikan johtohahmoon. Sääli, että hän vaikuttaa ainakin päättyneellä vaalikaudella jääneen omassa puolueessaan jonkinlaiseen sisäiseen karanteeniin. Toivottavasti tilanne muuttuu.
Todellisempia selittäjiä lienevät puheenjohtaja Heinäluoman ainakin vielä ohut kansansuosio ja sopivasti sattunut ja huonosti hoidettuna paisunut ministeri Leena Luhtasen vaalirahoitusskandaali, joka monien mielissä varmaan asetti outoon valoon koko demarijohdon omaksuman kulttuurin - varmasti pitkälti aiheetta.
Ministeri Luhtasen olisi kannattanut käyttää pari tuntia ja pari satasta viestinnän ammattiapuun heti paljastuksen tultua julki 8.3.2007. Väärinarviointi maksoi tällä kertaa luultavimmin eduskuntapaikan.
Hienoa sen sijaan oli, että demareista Liisa Jaakonsaari meni eduskuntavaaleissa Oulusta jälleen komeasti läpi. Hän edustaa monissa ulko- ja turvallisuuspolitiikan kysymyksissä aivan poikkeuksellista rehellisyyttä ja rohkeutta sekä terävää analyysikykyä verrattuna melkein kehen tahansa tämänhetkiseen ulkopolitiikan johtohahmoon. Sääli, että hän vaikuttaa ainakin päättyneellä vaalikaudella jääneen omassa puolueessaan jonkinlaiseen sisäiseen karanteeniin. Toivottavasti tilanne muuttuu.
Kuntien ostopalveluissa opittava arvioimaan laatua
Helsingin Sanomien (25.3.2007) Sunnuntaidebatissa Esperin toimitusjohtaja Marja Aarnio-Isohanni nosti hienosti esiin kuntien ostopalveluhankinnassa laadunarviointiin ja laatutekijöiden huomioimiseen liittyvän kompastukiven. Laadulle tarvitaan ilmeisesti selvät mittarit, jotta se pääsisi hinnan rinnalle aidosti vertailtavaksi tekijäksi. Tilanteessa, jossa hinnan painoarvo hankintapäätöksiä tehtäessä on 80 % ja laadun 20 %, on toki valitettavan selvää, ettei ostajiltakaan löydy intoa kehittää laatumittaristoa ja parantaa tarjouspyyntöjen kattavuutta tällä ulottuvuudella. Terveempi tilanne olisi varmaan, jos hankintavertailuissa hinta ja laatu olisivat esillä tasapainoin 50/50.
Saturday, March 24, 2007
Avaus yliopistojen kehittämiseen vaatii myös opiskelijoiden, yhteiskuntatieteilijöiden ja humanistien panoksen
Arvovaltainen kuusihenkinen työryhmä, jossa mukana oli myös Helsingin yliopiston kansleri Kari Raivio, julkaisi 8.3.2007 kannanoton Suomen yliopistolaitoksen uudistamisesta. Hieman pettyneenä olen seurannut sitä, miten opiskelijaliikkeen piiristä tulleet reaktiot ovat tähän mennessä kiertyneet kapeasti vain lukukausimaksuja koskevan osion ympärille. Odotukseni ovat olleet nimittäin korkealla.
Keskustelun alkusoitto tuo ikävästi mieleen yhteiskuntatieteilijöiden ja humanistien joukoista kuullut pääosin kriittiset avaukset miltei kaikkiin viime vuosina yliopistoyhteisössä toteutettuihin ja aiottuihin kehittämistoimenpiteisiin. Jatkuvan märinän sijaan sekä opiskelijoilta että varttuneemmilta tieteenharjoittajilta kaipaisi kuitenkin terävää näkemystä, perusteltuja esityksiä ja oikeita vaihtoehtoja sekä ennen muuta haluaa osallistua makrotason kehittämiseen muutoinkin kuin katsomossa rymistellen.
Henkilökohtaisesti minun on helppo allekirjoittaa kuusihenkisen asiantuntijaryhmän kannanoton kaikki keskeiset esitykset: yliopistojen aito kilpailuttaminen tutkimusaloillaan rahoituksen kautta, taloudellisen toiminnallisen autonomian lisääminen sekä rehtorin aseman vahvistaminen ja ulkopuolisen hallituksen nimeäminen, opettajien ja tutkijoiden uran vahvistaminen, ulkomaalaisten opiskelijoiden lisääminen ja opiskelijavaihtoon kannustaminen sekä opiskelijan roolin täsmentäminen lukukausimaksun ja sitä vastaavan opintosetelin keinoin. Julkisen sektorin intoilua asiakkuusajattelun saralla on kestänyt jo kyllästymiseen asti. Silti fraasien takana on myös aitoa oivallusta.
Tarkemmin valittujen ja valikoituneiden opiskelijoiden henkilökohtaisempi ohjaus ja motivoituneempi opetus tukisivat valmistumista tutkintokohtaisissa tavoiteajoissa. Samalla yhteiskunnan resurssit täysipäiväisen opiskelun taloudelliseen tukemiseen suhteessa vahvistuisivat. Yhteen tutkintoon mitoitetun koulutussetelin teräviä kulmia voitaisiin pehmustaa tarjoamalla kanava varsinaisen yliopistouran aloittamiseen jatko-opintojen merkeissä, parantamalla stipendi- ja apurahajärjestelmän toimivuutta sekä huomioimalla opintotuen mekanismeissa poikkeukselliset mutta kovin arkiset elämäntilanteet.
Tutkinnon lakennallista suoritusaikaa jatkettuna kahdella joustovuodelle voi varsin hyvin pitää opintosetelin lähtökohtana. Korkeimmankin opetuksen maksuttomuus on osa sellaista mahdollisuuksien tasa-arvon ideaalia, jota oikeistoliberaaleimmatkin kannattavat, että kauhukuvat maksuttoman opetuksen lopusta ja sosiaalisen tasa-arvon järkkymisestä pelkästään opintosetelimekanismin takia tuntuvat vielä falskeilta. Kyse on lähinnä siitä, että myös opiskelijan on tunnustettava akateemista vapautta seuraava aikuisen vastuu.
Koska opetuksen resursseja ei voida loputtomiin lisätä ja kansainvälisten huippuyliopistojen opiskelija-opettaja -suhdeluku on ponnisteluiden jälkeenkin kuin toisesta galaksista, on lähitulevaisuudessa pakko ylipäätään pohtia kaikenkarvaista korkeakoulutusta ihannoivan politiikan järkevyys. Sisäänottomäärien pienentämistä ja tutkintotavoitteiden laskemista puoltaa sekin, ettei akateemiselle osaamiselle riitä Suomessa loputtomasti kysyntää. Omassa työssäni olen joutunut huomaamaan sen, että määräaikaista, luonteeltaan teknistä toimistoassistentin tehtävää hakee entistä useammin valmistunut maisteri, jonka työllistyminen tutkintoaan vastaavasti on osoittautumassa – ellei jo ole osoittautunut - vain kangastukseksi. Korkeakoulututkinnon hankkineella on Suomessa kehnohko kuluttajansuoja.
Edunvalvontatyön pääosaa leimaava konservatiivinen "ei uudistuksille" -linja on lopulta hedelmätön. Kun se usein sujuvasti yhdistyy näpertelyyn mikrotason kysymysten parissa, jäävät opiskelijatoimijat auttamatta paitsioon siellä, missä etuja todella valvotaan ja saavutetaan. Sama koskee liian usein myös yhteiskuntatieteilijöitä ja humanisteja; on ikävän enteellistä, että kuuden hengen työryhmässä oli edustettuna terävintä kärkeä vain lääketieteen, luonnontieteen, tekniikan ja talouden aloilta. Mikseivät yhteiskunnan ja hallinnon kehittämisen ammattilaiset kykene tasavahvasti osallistumaan yliopistojärjestelmän uudistamista koskevaan keskusteluun muutoin kuin jatkuvan kauhistelun, kitinän ja loputtoman semanttisen löpinän keinoin – näin hieman karrikoiden? Kehittämisen peikko ei katoa pääkaupunkiseudultakaan Teknillisestä korkeakoulusta, Taideteollisesta korkeakoulusta ja Helsingin kauppakorkeakoulusta kaavaillun innovaatioyliopiston toteutumisella, eikä jäljelle jääviä - epäinnovatiivisia (sic!) - tieteenaloja edustava Helsingin Yliopisto voi antaa huojentuneena pölyn laskeutua hartioilleen.
Suomalaisen yliopistojärjestelmän kehittäminen vaatii aidosti onnistuakseen tuekseen opiskelijaliikkeen keskeisten voimien tuen ja asiantuntemuspanoksen. Selvää lienee, että etenkin Helsingin Yliopiston Ylioppilaskunta HYY ja Suomen Ylioppilaskuntien Liitto SYL tunnistavat tarjoutuneen tilaisuuden mahdollisuudet myös omien tavoitteidensa kannalta ja tarttuvat toimeen.
Samalla jo omasta lukkarinrakkaudesta toivoisi, että siinä vaikuttavalla ja rakentavalla tavalla esiintyisivät suuremmalla painolla myös humanististen ja yhteiskunnallisten tieteiden harjoittajat.
Pekka Mattila
HYYn II varapuheenjohtaja
Valtiotieteiden tohtori
Markkinointijohtaja
Keskustelun alkusoitto tuo ikävästi mieleen yhteiskuntatieteilijöiden ja humanistien joukoista kuullut pääosin kriittiset avaukset miltei kaikkiin viime vuosina yliopistoyhteisössä toteutettuihin ja aiottuihin kehittämistoimenpiteisiin. Jatkuvan märinän sijaan sekä opiskelijoilta että varttuneemmilta tieteenharjoittajilta kaipaisi kuitenkin terävää näkemystä, perusteltuja esityksiä ja oikeita vaihtoehtoja sekä ennen muuta haluaa osallistua makrotason kehittämiseen muutoinkin kuin katsomossa rymistellen.
Henkilökohtaisesti minun on helppo allekirjoittaa kuusihenkisen asiantuntijaryhmän kannanoton kaikki keskeiset esitykset: yliopistojen aito kilpailuttaminen tutkimusaloillaan rahoituksen kautta, taloudellisen toiminnallisen autonomian lisääminen sekä rehtorin aseman vahvistaminen ja ulkopuolisen hallituksen nimeäminen, opettajien ja tutkijoiden uran vahvistaminen, ulkomaalaisten opiskelijoiden lisääminen ja opiskelijavaihtoon kannustaminen sekä opiskelijan roolin täsmentäminen lukukausimaksun ja sitä vastaavan opintosetelin keinoin. Julkisen sektorin intoilua asiakkuusajattelun saralla on kestänyt jo kyllästymiseen asti. Silti fraasien takana on myös aitoa oivallusta.
Tarkemmin valittujen ja valikoituneiden opiskelijoiden henkilökohtaisempi ohjaus ja motivoituneempi opetus tukisivat valmistumista tutkintokohtaisissa tavoiteajoissa. Samalla yhteiskunnan resurssit täysipäiväisen opiskelun taloudelliseen tukemiseen suhteessa vahvistuisivat. Yhteen tutkintoon mitoitetun koulutussetelin teräviä kulmia voitaisiin pehmustaa tarjoamalla kanava varsinaisen yliopistouran aloittamiseen jatko-opintojen merkeissä, parantamalla stipendi- ja apurahajärjestelmän toimivuutta sekä huomioimalla opintotuen mekanismeissa poikkeukselliset mutta kovin arkiset elämäntilanteet.
Tutkinnon lakennallista suoritusaikaa jatkettuna kahdella joustovuodelle voi varsin hyvin pitää opintosetelin lähtökohtana. Korkeimmankin opetuksen maksuttomuus on osa sellaista mahdollisuuksien tasa-arvon ideaalia, jota oikeistoliberaaleimmatkin kannattavat, että kauhukuvat maksuttoman opetuksen lopusta ja sosiaalisen tasa-arvon järkkymisestä pelkästään opintosetelimekanismin takia tuntuvat vielä falskeilta. Kyse on lähinnä siitä, että myös opiskelijan on tunnustettava akateemista vapautta seuraava aikuisen vastuu.
Koska opetuksen resursseja ei voida loputtomiin lisätä ja kansainvälisten huippuyliopistojen opiskelija-opettaja -suhdeluku on ponnisteluiden jälkeenkin kuin toisesta galaksista, on lähitulevaisuudessa pakko ylipäätään pohtia kaikenkarvaista korkeakoulutusta ihannoivan politiikan järkevyys. Sisäänottomäärien pienentämistä ja tutkintotavoitteiden laskemista puoltaa sekin, ettei akateemiselle osaamiselle riitä Suomessa loputtomasti kysyntää. Omassa työssäni olen joutunut huomaamaan sen, että määräaikaista, luonteeltaan teknistä toimistoassistentin tehtävää hakee entistä useammin valmistunut maisteri, jonka työllistyminen tutkintoaan vastaavasti on osoittautumassa – ellei jo ole osoittautunut - vain kangastukseksi. Korkeakoulututkinnon hankkineella on Suomessa kehnohko kuluttajansuoja.
Edunvalvontatyön pääosaa leimaava konservatiivinen "ei uudistuksille" -linja on lopulta hedelmätön. Kun se usein sujuvasti yhdistyy näpertelyyn mikrotason kysymysten parissa, jäävät opiskelijatoimijat auttamatta paitsioon siellä, missä etuja todella valvotaan ja saavutetaan. Sama koskee liian usein myös yhteiskuntatieteilijöitä ja humanisteja; on ikävän enteellistä, että kuuden hengen työryhmässä oli edustettuna terävintä kärkeä vain lääketieteen, luonnontieteen, tekniikan ja talouden aloilta. Mikseivät yhteiskunnan ja hallinnon kehittämisen ammattilaiset kykene tasavahvasti osallistumaan yliopistojärjestelmän uudistamista koskevaan keskusteluun muutoin kuin jatkuvan kauhistelun, kitinän ja loputtoman semanttisen löpinän keinoin – näin hieman karrikoiden? Kehittämisen peikko ei katoa pääkaupunkiseudultakaan Teknillisestä korkeakoulusta, Taideteollisesta korkeakoulusta ja Helsingin kauppakorkeakoulusta kaavaillun innovaatioyliopiston toteutumisella, eikä jäljelle jääviä - epäinnovatiivisia (sic!) - tieteenaloja edustava Helsingin Yliopisto voi antaa huojentuneena pölyn laskeutua hartioilleen.
Suomalaisen yliopistojärjestelmän kehittäminen vaatii aidosti onnistuakseen tuekseen opiskelijaliikkeen keskeisten voimien tuen ja asiantuntemuspanoksen. Selvää lienee, että etenkin Helsingin Yliopiston Ylioppilaskunta HYY ja Suomen Ylioppilaskuntien Liitto SYL tunnistavat tarjoutuneen tilaisuuden mahdollisuudet myös omien tavoitteidensa kannalta ja tarttuvat toimeen.
Samalla jo omasta lukkarinrakkaudesta toivoisi, että siinä vaikuttavalla ja rakentavalla tavalla esiintyisivät suuremmalla painolla myös humanististen ja yhteiskunnallisten tieteiden harjoittajat.
Pekka Mattila
HYYn II varapuheenjohtaja
Valtiotieteiden tohtori
Markkinointijohtaja
Vain punaista ja vihreää
Nyt-liite 12/2007 esitteli aukeaman voimin Osku Pajamäen (sd.) ja Johanna Sumuvuoren (vihr.) eduskuntapyrinnöt ratkaisseen vaali-illan tunnelmia. Molemmat olivat varmasti erinomaisia ja lahjakkaita ehdokkaita, Sumuvuori on jälleen kansanedustajakin, mutta jokin ihmetyttää.
Helsingissä ja Uudellamaalla, Nytin levikin pääalueella, taitaa suurimman puolueen asemaa pitää hallussaan kokoomus. Eivät liioin RKP ja keskusta ole alueella aivan pieniä pelureita. Silti toimittajien valinta yhdisti tälläkin kertaa vain punaista ja vihreää. Luulisi keskustan ja oikeistonkin
joukoista löytyneen edes yhden kiinnostavan pienten ikäluokkien ehdokkaan.
Nytin edellinen numero 11/2007 esitteli kärsivällisesti Teemu Mäen ja Steen1:n eli Seppo Lampelan luvalla sanoen pökerryttävän naiiveja käsityksiä kommunismin olemuksesta. Punainen ja vihreä - höystettynä sinimustalla populismilla, joka tarjoaa kai kaupunkilaisille liberaaleille eväitä jonkinlaiseen ylemmyydentuntoon, ovat olleet Nytin yhteiskunnallisten juttujen päävärit jo muutaman vuoden ajan.
Vaikka Nytin jutut on kirjoitettu tasapainoisesti ja varmasti hyvää journalistista tapaa noudattaen, on sääli, että aihevalinnoissa näkemys ei taida riittää toimituksen omaa maailmankuvaa laajemmalle. Se voi olla harmi sekä Nytin tekijöiden että lukijoiden kannalta. Kaikki viisaus kun ei asu eduskuntasalin vasemmalla reunustalla, eivätkä kaikki ideat jalostu prekariaatin, aktivistien ja radikaalin viherpunan tupailloissa.
Pekka Mattila, VTT
(häpeilemättä kok.)
Helsingissä ja Uudellamaalla, Nytin levikin pääalueella, taitaa suurimman puolueen asemaa pitää hallussaan kokoomus. Eivät liioin RKP ja keskusta ole alueella aivan pieniä pelureita. Silti toimittajien valinta yhdisti tälläkin kertaa vain punaista ja vihreää. Luulisi keskustan ja oikeistonkin
joukoista löytyneen edes yhden kiinnostavan pienten ikäluokkien ehdokkaan.
Nytin edellinen numero 11/2007 esitteli kärsivällisesti Teemu Mäen ja Steen1:n eli Seppo Lampelan luvalla sanoen pökerryttävän naiiveja käsityksiä kommunismin olemuksesta. Punainen ja vihreä - höystettynä sinimustalla populismilla, joka tarjoaa kai kaupunkilaisille liberaaleille eväitä jonkinlaiseen ylemmyydentuntoon, ovat olleet Nytin yhteiskunnallisten juttujen päävärit jo muutaman vuoden ajan.
Vaikka Nytin jutut on kirjoitettu tasapainoisesti ja varmasti hyvää journalistista tapaa noudattaen, on sääli, että aihevalinnoissa näkemys ei taida riittää toimituksen omaa maailmankuvaa laajemmalle. Se voi olla harmi sekä Nytin tekijöiden että lukijoiden kannalta. Kaikki viisaus kun ei asu eduskuntasalin vasemmalla reunustalla, eivätkä kaikki ideat jalostu prekariaatin, aktivistien ja radikaalin viherpunan tupailloissa.
Pekka Mattila, VTT
(häpeilemättä kok.)
Subscribe to:
Posts (Atom)
