Avaus yliopistojen kehittämiseen vaatii myös opiskelijoiden, yhteiskuntatieteilijöiden ja humanistien panoksen

Arvovaltainen kuusihenkinen työryhmä, jossa mukana oli myös Helsingin yliopiston kansleri Kari Raivio, julkaisi 8.3.2007 kannanoton Suomen yliopistolaitoksen uudistamisesta. Hieman pettyneenä olen seurannut sitä, miten opiskelijaliikkeen piiristä tulleet reaktiot ovat tähän mennessä kiertyneet kapeasti vain lukukausimaksuja koskevan osion ympärille. Odotukseni ovat olleet nimittäin korkealla.

Keskustelun alkusoitto tuo ikävästi mieleen yhteiskuntatieteilijöiden ja humanistien joukoista kuullut pääosin kriittiset avaukset miltei kaikkiin viime vuosina yliopistoyhteisössä toteutettuihin ja aiottuihin kehittämistoimenpiteisiin. Jatkuvan märinän sijaan sekä opiskelijoilta että varttuneemmilta tieteenharjoittajilta kaipaisi kuitenkin terävää näkemystä, perusteltuja esityksiä ja oikeita vaihtoehtoja sekä ennen muuta haluaa osallistua makrotason kehittämiseen muutoinkin kuin katsomossa rymistellen.

Henkilökohtaisesti minun on helppo allekirjoittaa kuusihenkisen asiantuntijaryhmän kannanoton kaikki keskeiset esitykset: yliopistojen aito kilpailuttaminen tutkimusaloillaan rahoituksen kautta, taloudellisen toiminnallisen autonomian lisääminen sekä rehtorin aseman vahvistaminen ja ulkopuolisen hallituksen nimeäminen, opettajien ja tutkijoiden uran vahvistaminen, ulkomaalaisten opiskelijoiden lisääminen ja opiskelijavaihtoon kannustaminen sekä opiskelijan roolin täsmentäminen lukukausimaksun ja sitä vastaavan opintosetelin keinoin. Julkisen sektorin intoilua asiakkuusajattelun saralla on kestänyt jo kyllästymiseen asti. Silti fraasien takana on myös aitoa oivallusta.

Tarkemmin valittujen ja valikoituneiden opiskelijoiden henkilökohtaisempi ohjaus ja motivoituneempi opetus tukisivat valmistumista tutkintokohtaisissa tavoiteajoissa. Samalla yhteiskunnan resurssit täysipäiväisen opiskelun taloudelliseen tukemiseen suhteessa vahvistuisivat. Yhteen tutkintoon mitoitetun koulutussetelin teräviä kulmia voitaisiin pehmustaa tarjoamalla kanava varsinaisen yliopistouran aloittamiseen jatko-opintojen merkeissä, parantamalla stipendi- ja apurahajärjestelmän toimivuutta sekä huomioimalla opintotuen mekanismeissa poikkeukselliset mutta kovin arkiset elämäntilanteet.

Tutkinnon lakennallista suoritusaikaa jatkettuna kahdella joustovuodelle voi varsin hyvin pitää opintosetelin lähtökohtana. Korkeimmankin opetuksen maksuttomuus on osa sellaista mahdollisuuksien tasa-arvon ideaalia, jota oikeistoliberaaleimmatkin kannattavat, että kauhukuvat maksuttoman opetuksen lopusta ja sosiaalisen tasa-arvon järkkymisestä pelkästään opintosetelimekanismin takia tuntuvat vielä falskeilta. Kyse on lähinnä siitä, että myös opiskelijan on tunnustettava akateemista vapautta seuraava aikuisen vastuu.

Koska opetuksen resursseja ei voida loputtomiin lisätä ja kansainvälisten huippuyliopistojen opiskelija-opettaja -suhdeluku on ponnisteluiden jälkeenkin kuin toisesta galaksista, on lähitulevaisuudessa pakko ylipäätään pohtia kaikenkarvaista korkeakoulutusta ihannoivan politiikan järkevyys. Sisäänottomäärien pienentämistä ja tutkintotavoitteiden laskemista puoltaa sekin, ettei akateemiselle osaamiselle riitä Suomessa loputtomasti kysyntää. Omassa työssäni olen joutunut huomaamaan sen, että määräaikaista, luonteeltaan teknistä toimistoassistentin tehtävää hakee entistä useammin valmistunut maisteri, jonka työllistyminen tutkintoaan vastaavasti on osoittautumassa – ellei jo ole osoittautunut - vain kangastukseksi. Korkeakoulututkinnon hankkineella on Suomessa kehnohko kuluttajansuoja.

Edunvalvontatyön pääosaa leimaava konservatiivinen "ei uudistuksille" -linja on lopulta hedelmätön. Kun se usein sujuvasti yhdistyy näpertelyyn mikrotason kysymysten parissa, jäävät opiskelijatoimijat auttamatta paitsioon siellä, missä etuja todella valvotaan ja saavutetaan. Sama koskee liian usein myös yhteiskuntatieteilijöitä ja humanisteja; on ikävän enteellistä, että kuuden hengen työryhmässä oli edustettuna terävintä kärkeä vain lääketieteen, luonnontieteen, tekniikan ja talouden aloilta. Mikseivät yhteiskunnan ja hallinnon kehittämisen ammattilaiset kykene tasavahvasti osallistumaan yliopistojärjestelmän uudistamista koskevaan keskusteluun muutoin kuin jatkuvan kauhistelun, kitinän ja loputtoman semanttisen löpinän keinoin – näin hieman karrikoiden? Kehittämisen peikko ei katoa pääkaupunkiseudultakaan Teknillisestä korkeakoulusta, Taideteollisesta korkeakoulusta ja Helsingin kauppakorkeakoulusta kaavaillun innovaatioyliopiston toteutumisella, eikä jäljelle jääviä - epäinnovatiivisia (sic!) - tieteenaloja edustava Helsingin Yliopisto voi antaa huojentuneena pölyn laskeutua hartioilleen.

Suomalaisen yliopistojärjestelmän kehittäminen vaatii aidosti onnistuakseen tuekseen opiskelijaliikkeen keskeisten voimien tuen ja asiantuntemuspanoksen. Selvää lienee, että etenkin Helsingin Yliopiston Ylioppilaskunta HYY ja Suomen Ylioppilaskuntien Liitto SYL tunnistavat tarjoutuneen tilaisuuden mahdollisuudet myös omien tavoitteidensa kannalta ja tarttuvat toimeen.
Samalla jo omasta lukkarinrakkaudesta toivoisi, että siinä vaikuttavalla ja rakentavalla tavalla esiintyisivät suuremmalla painolla myös humanististen ja yhteiskunnallisten tieteiden harjoittajat.


Pekka Mattila
HYYn II varapuheenjohtaja
Valtiotieteiden tohtori
Markkinointijohtaja