Yhteiskuntatieteilijät ja humanistit puolustuslinjoilta kehittämään

Arvovaltainen kuusihenkinen työryhmä, jossa mukana oli myös Helsingin yliopiston kansleri Kari Raivio, julkaisi 8.3.2007 kannanoton Suomen yliopistolaitoksen uudistamisesta. Yhteiskunnallisten ja humanististen tieteiden piiristä kuuluneet vastaukset ovat tähän asti olleet varsin tympeitä. Kovin harva näillä aloilla on tuntunut kaipaavan uusia avauksia yliopistojen tuloskeskusteluun.

Aloitteet yliopistojen rahoituksen alakohtaisesta kilpailuttamisesta tutkimuksen tason perusteella, taloudellisen ja toiminnallisen autonomian lisäämisestä sekä rehtorin aseman vahvistamisesta ja ulkopuolisen hallituksen nimeämisestä on helppo allekirjoittaa. Yliopiston lisääntyvää vapautta seuraa luontevasti kasvava vastuu toiminnan sisällöstä ja tasosta - tuloksellisuudesta, kuten paha sana kuuluu.

Kun samalla aidosti ja riittävin resurssein tähdätään opettajien ja tutkijoiden urapolkujen vahvistamiseen, on vaikea tulkita ilmennyttä nelitassujarrutusta muutoin kuin äärimmäisen konservatismin ilmentymänä alueilla, jossa sitä ei odottaisi kohtaavan. Yliopistoyhteisön ulkopuolinen vuorovaikutus sekä rahoituksen ja toiminnan ohjaus nähdään tällöin vain mörkönä eikä mahdollisuutena.

Yhteiskuntatieteilijöiden ja humanistien joukoista on muutenkin saatu kuulla lähinnä kriittisiä kannanottoja miltei kaikkiin viime vuosina yliopistoyhteisössä toteutettuihin ja aiottuihin kehittämistoimenpiteisiin. Jatkuvan märinän sijaan sekä opiskelijoilta että varttuneemmilta tieteenharjoittajilta kaipaisi kuitenkin terävää näkemystä, perusteltuja esityksiä ja oikeita vaihtoehtoja sekä ennen muuta halua osallistua makrotason kehittämiseen muutoinkin kuin katsomossa rymistellen.

On ikävän enteellistä, että tuoreimman keskustelunavauksen tehneessä kuuden hengen työryhmässä oli edustettuna terävintä kärkeä vain lääketieteen, luonnontieteen, tekniikan ja talouden aloilta. Mikseivät yhteiskunnan ja hallinnon kehittämisen ammattilaiset kykene tasavahvasti osallistumaan yliopistojärjestelmän uudistamista koskevaan keskusteluun muutoin kuin jatkuvan kauhistelun, kitinän ja loputtoman semanttisen löpinän keinoin? Kaikkea vastustava mutta realistisia vaihtoehtoja karttava linja on vääjäämättä tuomittu häviämään. Paine yliopistojärjestelmän laadun ja tehokkuuden yhtäaikaiseen parantamiseen on liian kova. Näiden kahden painotuksen annossuhteeseen myös meillä pehmotieteilijöillä luulisi olevan intressiä vaikuttaa.

Kehittämisen peikko ei katoa edes pääkaupunkiseudulta Teknillisestä korkeakoulusta, Taideteollisesta korkeakoulusta ja Helsingin kauppakorkeakoulusta kaavaillun innovaatioyliopiston toteutumisella, eikä jäljelle jääviä - epäinnovatiivisia (sic!) - tieteenaloja edustava Helsingin Yliopisto voi antaa huojentuneena pölyn laskeutua hartioilleen. Paikallaan pysyminen lupaisi, kuten ennakoitu on, vaikeuksia myös rahanjaossa - aivan ansaitusti ja omasta syystä.

Suomalaisen yliopistojärjestelmän kehittäminen vaatii aidosti onnistuakseen humanististen ja yhteiskunnallisten tieteiden harjoittajien nykyistä suuremman ja rakentavamman panoksen. On tehokkaampaa vaikuttaa valmisteluun, vaikkei se oman mielen mukaista joka yksityiskohdassa olisikaan, kuin protestoida valmiiden esitysten siirtyessä jo päätöksenteon pohjiksi.

Pekka Mattila
HYYn II varapuheenjohtaja
Valtiotieteiden tohtori
Markkinointijohtaja