Stora Enso unohtaa pääkonttorinsa imagoarvon

Pohjoismainen metsäjätti Stora Enso päätti kesän kynnyksellä luopua Kauppatorin kupeessa sijaitsevan pääkonttorinsa omistuksesta. Yhtiö kaavailee myös toimintojensa siirtämistä ajanmukaisempiin ja edullisempiin tiloihin. Mediahuomion perusteella metsäjätti suhtautuu kauppaan huojentuneesti, aivan kuin se olisi päässyt pääkonttorinsa myötä eroon suurestakin piinasta.

Suojeltu ja kiistanalainen rakennus on kieltämättä haastava hallinnoitava ja kallis ylläpitää. Alvar Aallon loistokkaan arkkitehtuurin ja klassisten talonaapurien kohtaaminen nostattaa perinteisesti kiivaan polemiikin seurassa kuin seurassa. Jokaisella helsinkiläisellä on mielipide talon sopivuudesta ympäristöönsä.

Miltei jokaisella Kauppatorin panoraamaan syventyneellä on myös muistikuva siitä, kenelle talo kuuluu. Rakennus muistuttaa sekä helsinkiläisiä että vierailijoita puuteollisuusjätin juurista ja nykypäivästä. Juuri tämän ulottuvuuden Stora Enson päätös väistyä perinteisestä pääkonttorikiinteistöstään sivuuttaa.

Ikonin asemaan kohonnut rakennus on ollut Stora Ensolle hyvää, joskin alihyödynnettyä, imagonrakennusta. On harmillista, että monissa suurissakin yrityksissä muistetaan tilaratkaisuiden kynnyksellä usein kovin huonosti yhtiön kulttuuriin, maineeseen ja tarinaan - markkinointikielellä brändiin - liittyvät tekijät.

Stora Enson viihtyminen tutussa talossaan, vaikkakin sitten vuokralaisen roolissa, olisi onnekas mielenmuutos. Esimerkiksi kilpaileva metsäjätti onkin jo hienosti tunnistanut pääkonttorirakennuksen tuoman huomion ja myönteisen imagovaikutuksen sitoutuessaan rakentamaan uuden käyntikortin arvopaikalle Töölönlahden ympäristöön keskellä kaupunkia ja kaupunkilaisten arkea.

Pekka Mattila
Valtiotieteiden tohtori,
Markkinointijohtaja,
Helsinki

Klassinen musiikki ei ansaitse joutua sylkykupiksi

Eero Iloniemen poleeminen tykistötuli klassista musiikkia ja maamme sinfoniaorkestereita kohtaan (Nykypäivä 23.5.2008) oli oiva esimerkki journalismin juttutyyppien häilyvistä rajoista. Asia-artikkeliksi naamioitu äkeä pamfletti ei ehkä ollut tarkoitettukaan keskustelunavaukseksi, mutta vaille vastausta sitä ei voi jättää.

Iloniemi sivaltaa, ettei klassisella musiikilla ole Suomessa ollut mainittavia vientituotteita sitten Sibeliuksen. Heitto kertoo paljon perehtyneisyydestä tai sen puutteesta. Vaikka viihdelehtien perusteella muuta luulisi, Suomi jo pari vuosikymmentä kerännyt musiikin alalla todellista maailmanmainetta juuri huippukoulutuksen saaneiden kapellimestarien ja solistien myötä.

Juuri tällä hetkelläkin maamme tunnettuutta rakentaa useilla mantereille kymmenkunta nimekästä orkesterinjohtajaa. Toistaiseksi vain klassinen musiikki on vienyt suomalaiset solistit Covent Gardeniin, Wieniin ja New Yorkin Metropolitaniin. Säveltäjistä Kaija Saariahon ja Magnus Lindbergin teoksia kantaesitetään ympäri Eurooppaa.

Myös monilla populaarimusiikkiin suuntautuneilla taiteilijoilla on takanaan sekä koulutusta että työkokemusta klassisen musiikin parissa. Perinne kasvattaa myös murtajansa. Mitä tulee klassisen musiikin (epä)ajanmukaisuuteen, on trendi tulkittavissa myös toisin. Vaikka yleisön keski-ikä monissa kaupunginorkestereissa nouseekin yhä korkeaksi, näkyy konserteissa ilahduttavan paljon nuorempaa opiskelija- ja työikäistä kuulijakuntaa. Pienenevien ikäluokkien maassa osuus kehittyy silmämääräisestikin arvioiden ilahduttavaan suuntaan. Tämänkin vastineen kirjoittaja on vielä hetken alle kolmenkymmenen.

Totta toki on sekin, etteivät muutamat klassisen musiikin airueet ole kaikissa julkisissa puheissaan osoittaneet ennakkoluulottomuutta ja kohteliaisuutta muita taidemuotoja kohtaan. Tämä aika ajoin viriävä keskustelu korkeammista ja alemmista taitemuodoista ei tässä ansaitsekaan jatkoa, mutta klassisen musiikin ja sille elämäntyönsä omistavien taiteilijoiden asettaminen kulttuurin nautittavuuden, vaikuttavuuden ja saavutettavuuden arkkivihollisiksi on luvalla sanoen sekä epä-älyllistä että mautonta.

Pekka Mattila
valtiotieteiden tohtori,
markkinointijohtaja
Helsinki