Eero Iloniemen poleeminen tykistötuli klassista musiikkia ja maamme sinfoniaorkestereita kohtaan (Nykypäivä 23.5.2008) oli oiva esimerkki journalismin juttutyyppien häilyvistä rajoista. Asia-artikkeliksi naamioitu äkeä pamfletti ei ehkä ollut tarkoitettukaan keskustelunavaukseksi, mutta vaille vastausta sitä ei voi jättää.
Iloniemi sivaltaa, ettei klassisella musiikilla ole Suomessa ollut mainittavia vientituotteita sitten Sibeliuksen. Heitto kertoo paljon perehtyneisyydestä tai sen puutteesta. Vaikka viihdelehtien perusteella muuta luulisi, Suomi jo pari vuosikymmentä kerännyt musiikin alalla todellista maailmanmainetta juuri huippukoulutuksen saaneiden kapellimestarien ja solistien myötä.
Juuri tällä hetkelläkin maamme tunnettuutta rakentaa useilla mantereille kymmenkunta nimekästä orkesterinjohtajaa. Toistaiseksi vain klassinen musiikki on vienyt suomalaiset solistit Covent Gardeniin, Wieniin ja New Yorkin Metropolitaniin. Säveltäjistä Kaija Saariahon ja Magnus Lindbergin teoksia kantaesitetään ympäri Eurooppaa.
Myös monilla populaarimusiikkiin suuntautuneilla taiteilijoilla on takanaan sekä koulutusta että työkokemusta klassisen musiikin parissa. Perinne kasvattaa myös murtajansa. Mitä tulee klassisen musiikin (epä)ajanmukaisuuteen, on trendi tulkittavissa myös toisin. Vaikka yleisön keski-ikä monissa kaupunginorkestereissa nouseekin yhä korkeaksi, näkyy konserteissa ilahduttavan paljon nuorempaa opiskelija- ja työikäistä kuulijakuntaa. Pienenevien ikäluokkien maassa osuus kehittyy silmämääräisestikin arvioiden ilahduttavaan suuntaan. Tämänkin vastineen kirjoittaja on vielä hetken alle kolmenkymmenen.
Totta toki on sekin, etteivät muutamat klassisen musiikin airueet ole kaikissa julkisissa puheissaan osoittaneet ennakkoluulottomuutta ja kohteliaisuutta muita taidemuotoja kohtaan. Tämä aika ajoin viriävä keskustelu korkeammista ja alemmista taitemuodoista ei tässä ansaitsekaan jatkoa, mutta klassisen musiikin ja sille elämäntyönsä omistavien taiteilijoiden asettaminen kulttuurin nautittavuuden, vaikuttavuuden ja saavutettavuuden arkkivihollisiksi on luvalla sanoen sekä epä-älyllistä että mautonta.
Pekka Mattila
valtiotieteiden tohtori,
markkinointijohtaja
Helsinki
Subscribe to:
Post Comments (Atom)
2 comments:
KIITOS hienosta puheenvuorosta!
Jonka niin monet allekirjoittavat, myös tämä Auranrantojen Häirikkö
Korkeampaa, alempaa, sisempää, ulompaa, taidetta ja tietoa.. Vanheneva kuulijakunta konserteissa on itse asiassa uusiutuva luonnonvara, rahaakin on ehkä toiseen malliin maksella lippuja, on kuuntelukokemusta ja nälkä on kasvanut syödessä.
Musiikkikoulutuksen ylös- ja alasajoa on ollut surullista seurata. Ehkä pitäisi sulkea orkesteri tai lasti musiikkiopistolaisia BigBrother -tyyppisesti johonkin bunkkeriin harjoittelemaan vaihtuvin kapellimestarein & solistein, joita yleisö ja soittajat äänestelevät ulos. Lisääntyisi kiinnostavuus, tulisi lunastettua olemassaololle oikeus nykymaailman arvoin ja keinoin..
On ilo lukea järkeviä puolustuspuheita, kun itse ei osaa perustella järkevästi asiaa, jota ilman vain näivettyisi hengen tyhjyyteen. Pikahengen pikatyhjyyteen siis kai.
Post a Comment